26. syyskuuta 2018

Hiivaystävää etsimässä

Otsikko ei ehkä ihan täysin anna oikeutta tälle tekstille, mutta lukemalla eteenpäin saatte varmasti kiinni asianyhteydestä. 

Uskallan veikata, että melko monella muullakin kuin vain ja ainoastaan minulla on sellainen tilanne, että kadehtii vähän (ehkä jopa salaa) niitä ihmisiä jotka ehtivät ja ennenkaikkea jaksavat nähdä ja tehdä tilaa niille ystäville sen lapsiperheen arjen pyörityksen lomassa. Miten te jaksatte? Missä välissä?



Meidän perus arkipäivät alkavat sillä että lähdetään kotoa 7:45 vähän jo myöhässä päiväkodille ja sieltä kovaa vauhtia töihin. Töistä palaan kotiin 18:45 -jos ehdin ensimmäiseen bussiin.  Ei siinä ihan totta oikein ehdi miettiä edes muuta kuin sitä yhteistä arvokasta aikaa lasten kanssa. Mä haluan syödä heidän kanssaan ja jutella miten kaikkien päivä on mennyt. Oliko jotain murheita tai ihania onnistumisia päiväkodissa, kenen kanssa ollaan leikitty ja mitä syöty? Pieniä asioita ehkä muille eikä niin relevantteja, mutta just nyt mulle todella tärkeitä juttuja, että saan edes vähän fiilistä mitä mun rakkkaimpien päivään on kuulunut sillä välin kun minä olen tehnyt töitä.

Lapsena oli niin helppoa mennä hiekkalaatikolle ja sanoa että moi mä oon Ida, leikkisitkö minun kanssani? Sit leikittiin vähän hippaa ja sovittiin et nähdään huomenna samaan aikaan ja jatketaan leikkiä siitä mihin jäätiin. Miten helppoa? Menolippu hullujen huoneelle on valmis jos mä, kolmekymppinen nainen sotkuisella tukalla menisin torin laidalla jonkun kivannäköisen naisen viereen et moi mä oon Ida, lähtisitsä kahville? 

Aiemmin olin työssä, jossa mulla oli paljon työkavereita, ne työkaverit kompensoivat ihan älyttömästi niitä "omia kavereita" eikä se tuntunut ihan niin pahalta, ettei niitä muita kuin työkavereita oikeastaan ehtinyt tapaamaan. Mutta nyt, kun teen työtä jossa olen aina yksin, koen olevani oikeasti aivan yksin. Vailla sitä aikuista kontaktia, sitä ihmistä jolle kertoa turhanpäiväisiä mutta kuitenkin sellaisia asioita joita  jollekin haluaa  kertoa. 
Sosiaalinen media antaa paljon anteeksi, ja hyvin usein sieltä tulee niiden tärkeimpienkin elämää seurattua. Ellei mitään kuulu tai näy, laitan viestiä että onko kaikki hyvin kun mitään ei kuulu? Se sama some myös antaa niin helposti ystävyyssuhteista täysin vääristyneen kuvan. On aikaa käydä lounailla ystävien kanssa päivittäin ja viettää drinkki-iltapäiviä kaveriporukalla korkkarit jalassa keskellä viikkoa. Miksei mulla ole aikaa? Ja sitten mä muistan etten ole julkkis tai täysin somella työllistynyt vaikuttajapersoona, jolle maksetaan niistä bileistä. 

Oletko sinä ollut kateellinen sun ystävistä? Miten ne nyt noin mun ystävät viettää aikaa keskenään? Minä olen muutamaankin otteeseen. Se ottaa koville tajuta että se satuttaa. Samalla tavalla kuin lapsena jos joku "vei" sun kaverin jonka kanssa sä olisit halunnut leikkiä. Miten nuo nyt leikkii yhdessä, vaikka ne on mun ystäviä? Joskus ne ystävät  vaan menee ja tulee elämäntilanteiden mukaan, lasten iät ja harrastukset, ehkä asuinpaikka ja aikataulut. Sen ei pitäisi olla sulta pois jos hyvät tyypit löytää toisensa, mutta ei se silti kivalta tunnu ruudun toisella puolen. Onneksi sitä on jo aikuinen ja uskaltaa myöntää tunteensa, ja mennä niiden yläpuolelle. Kyllä minäkin vielä sun kanssa ehdin leikkiä. 

Onko niin, että ruuhkavuodet ajaa ystävyyssuhteet ikäänkuin varikolle, ja niihin palataan sitten, kun ei enää kelvatakaan omille lapsille joka ilta ja viikonloppu? Ehkä. Mutta nyt mä nautin siitä että mua odotetaan kotona ja mulle halutaan kertoa ihan kaikki maan ja taivaan väliltä. Mun kanssa halutaan syömään, suihkuun ja nukkumaan. Joku pieni ihminen haluaa, että minä luen sadun ja minä peittelen, että minä suukotan murheet pois ja halaan kunnes kaikki paha unohtuu. Minun kainalo on paras ikinä ja jutut ihan huippuluokkaa -mun lasteni mielestä. Niin kauan kuin nuo edellämainitut on mun lapsille tärkeintä elämässä mä haluan olla läsnä. Mutta onko se itsekästä ajatella, että silti haluaisi että olisi edes se yksi ystävä aviomiehen lisäksi jolle voisi soittaa että "Ei stna mulla on hiiva!" ja hän vaan vastaisi coolisti mikä on paras lääke markkinoilla. Sellaisen hiivaystävän minä haluaisin. 

Uskon ja luotan siihen että ne aidot hyvät ystävät kyllä ovat siellä ja muistavat mun nimen ja lempiviinin vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin kun mun lapsille ei enää kelpaakaan mutsin seura ihan joka ilta.

Tein tiukkaa tutkimusta instagramin puolella, ja huomasin että tää mun fiilis on ihan uskomattoman yleinen. Ollaan niin onnellisia ja kiitollisia siitä perheestä jota vaalitaan ja rakastetaan yli kaiken, ettei oikeastaan kehdata valittaa, että tavallaan ollaan siellä ruuhkavuosien keskellä todella yksinäisiä. 
Miten voin olla yksinäinen kun mulla on siinä lapset ja mieskin? Helposti. Yksinäisyys ruuhkavuosissa on ihan uskomattoman paljon aidompaa, yleisempää ja todenmukaisempaa mitä tyttöporukoiden lomamatkat Venetsiaan, ei sillä etten menisi jos minulla olisi aikaa -ja rahaa.

*Lisäys tekstiin 27.9.
Moni miettii, että miten se on eriasia tehdä sitä aikaa ystäville kuin omille harrastuksille. Että se on ihan sama kuin sanoisi ettei ehdi harrastaa liikuntaa, vaikka aina ehtii jos haluaa. Mä olen eri mieltä. Se, että mä nään mun ystäviä on todella paljon haastavampaa lasten kanssa sumplia mitä mun oma aika. Olkoon itsekästä, mutta jos mulla on illalla tunti pari aikaa kun lapset menee nukkumaan tai extempore isovanhemmilleen, otan mä paljon herkemmin kirjan käteen, päivitän blogia tai avaan mun miehen kanssa punkkupullon. Hän kun on jo siinä samalla sohvalla mun kanssa, eikä ainakaan peru tuntias ennen kun pitäisi jo mennä. Parhaat tapaamiset on extemporejuttuja, sillä hyvin usein ne kalenteriin piirretyt tapaamiset peruuntuu, koska joku seitsemästä on kuitenkin kipeenä ja sille ei vaan voi mitään, ja se on ihan fine.

Ida

24. syyskuuta 2018

Syksyn ehdottomasti parhaimman kantarellipiirakan ohje



Viikonloppuna päästiin vihdoinkin rämpimään koko perheen kanssa sienimetsään ja löydettiin kuin löydettiinkin niitä metsän kultakimpaleita, suppilovahveroita sekä kantarelleja. Nam! Tai oikeastaan mun mies löysi. Minä leikin ja nautin lasten ja koiran kanssa. Meidän sienistä valmistui tälläkertaa piirakkaa. Eikä mitä tahansa piirakkaa, vaan maailman parasta, mun makuun täydellistä kantarellipiirakkaa. Ohje kätkee sisälleen sieniä lähimetsästä, happamia omenoita naapurin pihalta, tuoretta timjamia lähikaupasta sekä paljon parmesania italiasta ja rehellisesti pohjan suoraan marketin pakastealtaasta, koska ihan kaikkea ei aina vaan jaksa tehdä itse vaikka vois.

Syksyn paras kantarellipiirakka:

Mitä tarvitset:

800g  rukiista piiraspohjataikinaa
250g kantarelleja
oliiviöljyä
voita
2 salottisipulia 
2 valkosipulinkynttä
3 pientä kotimaista omenaa
1tl tuoretta inkivääriä raastettuna
1tl muskottipähkinää
1rkl tuoretta timjamia
1tl rouhittua mustapippuria
1tl suolaa
100g parmesania
3dl kuohukermaa
3 kananmunaa (joista 1 voiteluun)



Jaa taikina kahteen osaan, 600g pohjaan ja 200g pinnalle. Voitele 28cm piirakkavuoka voilla ja painele pohja siihen, painele ihan reunoille saakka. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.
Pilko sipulit pieniksi, sienet muutamaan osaan  ja omenat pieniksi kuutioiksi
Paista kuivalla pannulla sienet ja lisää joukkoon oliiviöljyä, sipulit, tuore timjami sekä omenat. Paista hetki ja lisää mausteet. Ota pannu pois levyltä ja anna jäähtyä. Lisää joukkoon parmesan ja muna-kermaseos ja kaada kaikki pohjan päälle. 
Kauli loput piiraspohjasta levyksi, ja leikkaa piirakan verkkoleikkurilla. Nosta ja levitä varovasti verkko piiraan päälle, voitele kananmunalla ja paista uunissa noin 30minuuttia 200 asteessa. Jos pinta tummuu liikaa, laita päälle foliota.
Ripottele päälle vielä tuoretta timjamia ja nauti.

Kokeile ihmeessä ja ylläty, kerrankin sienipiirakka syötiin meidän perheesä loppuun. Lapsetkin tykkäsivät, siitä yllätyin vähän itsekin. Oletko sinä sienien ystävä vai jätätkö ne mieluummin metsään kasvamaan?

Ida

20. syyskuuta 2018

Torstai on toivoa täynnä! -Tai sit ei

Välillä elämä on niin pirun rankkaa, että ihan yhden linja-automatkan aikana saattaapi tulla  fiilis että aivan  kaikki on vähintäänkin pskaa ja mikä hitto  ihmisiä vaivaa?

Pohjustus. Mulla on semi vaikea misofonia, joka tarkoittaa lyhyesti sitä, että olen ääniyliherkkä. Tässä postauksessa siitä enemmän, jos aihe koskettaa just sua. 

Ihan perus torstai. Heräät 5:55 tunteeseen kun kylkesi kostuu pikkuhiljaa jostain märästä mutta mukavan lämpimästä. Avaat silmät ja näet vieressäsi pienen suloisen kolmevuotiaan joka tuli joskus aamuyöstä sun viereen nukkumaan kainalossaan oma tyyny -tietenkin. Se sama supersuloinen tyyppi joka hymyilee unissaan ja pissas just sun päälle.

Kompastut legomiinaan ja herätät hurmaavalla huudollasi kuopuksen. Siitä sitten alakertaan, pyykinpesukone päälle ja lapsille aamiaista naamaan. Kerrankin me ollaan ajoissa, ajattelet ehkä vahingossa ääneen. Mut hei ei. Ei me oltu, mut oltais voitu olla.



Syyt joiden vuoksi jälleen kerran me oltiin puolituntia aikataulusta jäljessä päiväkodilla ovat oikein inhimilliset. Mutta se pskamutsi fiilis kun vaan dumppaat ne lapset sinne hoitoon ja huudat heipat ovenraosta samalla kun laitat jo kenkiä jalkaan on ihan todella kurja, vaikka se ois kuinka inhimillistä tahansa. 

Vaikka kaikki on loppupeleissä aina äidin ihan oma vika, näitä mä syytän tänään siitä, että taas oltiin myöhässä.

-Roska-auto. Se tulee joka toinen torstai just silloin kun meidän pitäis jo olla ulkona. Kaikki poikien (tyttöjen?) vanhemmat tuntee mun tuskan. Luojan lykky se ei pakittanut tai laittanut mitään vilkkuja päälle. Vanhempainvapaalla mä palvoin näitä aamuja ja oikein ohjeistin mistä ikkunasta näkee parhaiten, sillä se oli se hetki kun minäkin join kahvini kuumana.

-Uusi takki. Ostin lapsille ihan huikeen hienot ja hyvät fleecevuorelliset takit ja housut, ja ne housut oli hei vielä  työmiestenväriset. Mutta ne takit olikin sitten ihan TYHMÄT! Koska se pehmeä fleece ei jatkunut hihoissa aivan loppuun saakka, ja kohta viisivuotiaan mielestä se pilasi koko takin. Ei todellakaan mennyt päälle. Kiitollisuus, tuo hyve jota niin äitinä arvostan.

-Oravat. Reilu kilometrin matkalla me nähtiin seitsemän. (7!)  Jokaiselle pitää tietty huutaa heipat, ja varoittaa autoista ja vinkata että meidän pihalla ois paljon käpyjä ja tammenterhoja. Tervetuloa!

-Kuoppa. Meidän reitillä on iso kuoppa, johon on kiva ajaa niin että apupyörät osuu maahan mutta rengas ei. Aina yhtä hyvät naurut ja vitsit. No se kuoppa oli just asfaltoitu, ja me kaikki kolme kyykittiin sen ympärillä sitä haistelemassa, koska tuore asfaltti on best.

Tämän hurmaavan aamun jälkeen juoksin bussipysäkille ja just just ehdin kyytiin ja löysin kuin löysinkin vapaan istumapaikan. Bussimatkustuksen ehdoton hyvä puoli on se pieni oma aika. Paitsi jos takanasi istuu ihminen, joka mässyttää purukumia niin, että sun tärykalvoissa resonoi.
Niin kovaa, että luulet sen olevan vitsi. Ok, kestän tämän kuin aikuinen ihminen ja laitan napit rauhallisesti  korviin ja musan vähän liian kovalle. Mutta ei. Ne kuulokkeet on työpöydällä, ei paljon sieltä käsin muuten viilennä mun ihan just räjähtäviä aivoja. Etsit katseellasi vapaita paikkoja tai edes tilaa muualta, mutta toteat sen olevan täysin turhaa. Ei tilaa, eikä niin kovaa mässytystä pääse pakoon kuin poistumalla paikalta. Kävelisinkö viimeiset 5 kilometriä? Melkein, kunnes purkan mussuttaja onneksi poistui kyydistä, ja huomasin hänellä itsellään kyllä olevan napit korvillaan, joten hän ei varmasti edes tajunnut miten raivostuttavaa ääntä hän just piti yhteisellä matkallamme raisiosta turkuun. Eikä siinä, mä rakastan purkkaa mutta tämä mässytys oli aivan täysin next level. Paljon pahempi mitä voisin ikinä kuvitella edes päiväkotilaisten lounaspöytään. Sellainen leffaefektimussutus. Sellainen jossa lentää kuola.



Kysyin instagramissa, että onko mitään pahempaa ääntä -ja demostroin tätä ääntä. (jos äkkiä meet katsomaan, näet sen vielä tarinoissa.) jos jätetään pois kaikki lohduttomien lasten tai kuolevien kissojen äänet. Näin te seuraajat vastasitte:

-Hampaiden narskutus
-Liian raskas hengitys, jossa aina uloshengittäessä tulee valittava huokaisu (!!)
-Metalli-esineiden kolina puhuessa (viitattiin kai minuun itseeni, sillä mulla kilisee aina ne avaimet)
-Turha ähinä ja puhina, synnyttäessä ok
-Liitutaulun raapiminen
-Yleisesti kaikki syömisestä aiheutuvat äänet
-Haarukan vetäminen hampaiden välistä
-Kynsiviila tai hiekkapaperi


Mikä noista edellämainituista on sun mielestä se kaikkein kamalin? Kaikkihan nuo ovat, mutta mä sanon että sellaista infernaalista purukumin pahoinpitelyä suussa ei voita mikään!

Kiitos kaunis kun luit, hiljaisempaa loppuviikkoa,
Ida

17. syyskuuta 2018

Säästä aikaa ja rahaa, tilaa ruokaostokset netistä!

*Kaupallinen yhteistyö // Oy Kidspot ab // K- supermarket Manhattan

Miten pitää kauppalaskut kurissa ja raha-asiat sillä saralla edes suht hallinnassa? Suunnittelemalla ja asettamalla itselleen realistisen budjetin joka pitää. Miten hoitaa kauppareissut töiden ja päiväkodin päälle kun aikaa pitäisi jäädä siihen ruuanlaittoon ja ennen kaikkea niille lapsillekin ja ehkä vielä nipistämällä puolisollekin tai lemmikille? Tilaamalla ostokset etukäteen ajatuksella netin kautta ja  ajamalla kaupalle nappaamaan ostokset kyytiin ja siitä suoraan kotiin.



Meillä on ruuan viikkobudjetti 120€


Meillä on ruuan viikkobudjetti 120€ neljälle hengelle ja yhdelle koiralle, ja pyritään pitämään se lähempänä sitä 100€. Ja hei ihan hyvin ollaan pärjätty! Joskus menee yli jos käydään vaikka ulkona syömässä tai kutsutaan kavereita kylään, mutta ihan tosi hienosti ollaan kyllä saatu pidettyä summa kurissa suunnittelemalla ja vähän näkemällä vaivaa siihen mitä sieltä kaupasta ostetaan ja milloin.

Yllättävän moni on ollut kiinnostunut siitä, että mitä me sitten oikein syödään kun saadaan pidettyä summa noin matalana. Onhan se lapsiperheessä aika vähän jos ruokakauppaan menee kuukaudessa 400-480 euroa. Tässä teille meidän parin viikon ruokalistat, ja yhden viikon kauppa-ostokset, jotka me tehtiin yhteistyössä turun palkituimman K- Supermarketin kanssa, K- supermarket  Manhattanin.

Viikon ruokaostoksiin meni tällä kertaa 108,65€. Poikien mammalta saatiin tuoreita kananmunia, ja pakkasessa on lampaan jauhelihaa viikonloppua varten. Budjettia on siis jäljellä vielä vajaa 12€. Ehkä pullo valkkaria, tai siirretään ensiviikon budjettiin? Veikkaan viikon hektisyyden päättävän asiasta viimeistään perjantaina..









Murupullien viikko-ohjelma:

Sunnuntai:
Sunnuntaisin meillä on hella kuumana, sillä silloin valmistuu alkuviikon iso ruokasetti. Me tehdään sunnuntaina yleensä joku laatikkoruoka josta syödään sitten maanantaina ja tiistaina. Lasagne, makaronilaatikko, moussaka, paella tai vaikka joku kiusaus.

Maanantai:
Maanantai on aina vähän sellainen laiska ja vaikea päivä monelle just viikolopun jälkeen. Se sama väsymys iskee vasten kasvoja ihan joka maanantai. Sen takia maanantai on meillä se viikon helpoin päivä. Silloin me ajetaan töiden jälkeen kaupalle hakemaan ennalta tilatut viikon kauppaostokset, ja hurautetaan suoraan kotiin leikkimään. Ruuaksi syödään sitä sunnuntaina tehtyä ruokaa. Ihanan helppoa!

Tiistai:
Tiistaina pitää sitten jo tehdäkin jotain. Syödään koko perheen kesken ne ruuan loput mitä eiliseltä jäi, lisänä toki salaattia ja äidille yleensä vähän enemmän sitä salaattia, varsinkin jos ruokaa ei tässä kohtaa niin paljon ole enää jäljellä. Tämän lisäksi tiistaina illalla kokkaillaan taas. Yleensä se on joku keittoruoka, koska ne uppoo pojille niin kivasti. 

Keskiviikko:
Soppapäivä! Keittoruuat on yleensä sellaisia että ne mennee kerralla. Sosekeitoista jätän yleensä loput seuraavaa ruokaa ajatellen ja sekoitan sujuvasti sekaan. Keskiviikkona laitan uuniin torstain ja perjantain ruuan, joka on taas joku isompi setti.

Torstai:
Torstaisin ei tarvii kokata! Tahtoisin sanoa et torstai on se helppo päivä mut ei. Torstai on siivouspäivä. Silloin syödään eilen valmiiksi tehtyä ruokaa ja siivotaan kämppä viikonloppua varten kuntoon. 

Perjantai:
Syödään sitä samaa mitä torstaina, ja tsekataan ruokavarastot et miltä näyttää viikonloppua vasten? Tässä kohtaa tehdään täydennysreissu jos tarvis, mutta useasti sieltä löytyy aina ainekset pizzaan tai vaikka hampurilaisiin. 

Lauantai:
Karkkipäivä! Kaapista kaivetaan lasten herkut jos ne niitä muistavat pyytää, me vanhemmat ollaan enemmän suolaisten ystäviä  ja otetaan mieluummin illalla oluet ja sipsiä, tai lasit viiniä ja juustoja kun lapset nukkuu. Viikonloppuna on kiva syödä ruuaksi  mitä lapset haluavat, yleensä komeroista ja jääkaapista löytyy jotain mistä taikoa. Jos jotain on jäänyt viikolta, syödään toki niitä.



Viikon ruokalista:
-Lohikiusaus ja vihersalaattia // Makaronilaatikkoa ja vihersalaattia // Broilerikiusaus
-Kurpitsa-kasvissosekeitto ja leipää // Borssikeitto // Lohikeitto ja tuore ruisleipä
-Kesäkurpitsalasagne ja salaattia // Jauhelihalasagne // Tomaattinen spagetti
-Itsetehtyä pizzaa // Tacoja tai tortilloita


Summaan vaikuttaa toki se, että meidän lapset syövät aamiaisen, lounaan ja välipalan neljänä päivänä viikosta päiväkodissa. Vain kolmena päivänä viikossa meillä on all inclusive palvelua tarjolla.

Kotona meillä on aamu-, väli-, ja iltapaloiksi aina hedelmiä, puuroa, leipää ja mehukeittoa. Viikonloppuisin me tykätään  herkutella ja syödään useasti aamiaista pidemmän kaavan mukaan ilman kiirettä minnekään ja eletään just siinä hetkessä nauttien siitä tuoreesta kahvista ja lapsista.

Kaapeissa on aina kuiva-aineita ja säilykkeitä joita täydennetään silloin kun tarvis. Pakastimesta löytyy mm. luomulammasta jota yks sukulainen hakee kerran vuodessa ja me saadaan siitä myös osamme.


"Mulle on aina ollut ihan todella tärkeää,

 että päivässä ois edes se yksi hetki jolloin hengittää ja jutella yhdessä."


Me yritetään tietoisesti syödä enemmän kasviksia, ja käytetään hirmuisen vähän esimerkiksi maitotuotteita. Välipaloista ollaan karsittu kaikki sokeripommit pois, ja koitetaan aina syödä edes se yksi ateria päivässä yhdessä jutellen miten se päivä kullakin on mennyt. Mulle on aina ollut ihan todella tärkeää, että päivässä ois edes se yksi hetki jolloin hengittää ja jutella yhdessä. Ruoka yhdistää mahtavasti, ja meillä on aina ollut niin,  että kun siitä ruuasta ei tee mitään showta uppoaa noille lapsille ihan mikä tahansa. Me koitetaan keskittyä siihen hetkeen ja toisiimme, niin se ruokailu menee vähän siinä samassa. Ehkä ajan myötä poikien kasvaessa jutellaan sitten enemmän siitä ruuastakin.

Se, että meillä on vihdoin aikaa tähän kaikkeen on täysin suunnitelmallisuuudesta kiinni, ja näistä upeista palveluista kuin esimerkiksi K -supermarket Manhattanin nettikauppa. Sitä on uskomattoman helppo käyttää, ja me ajetaan siitä kuitenkin ohi kun mennään töistä kotiin.  Sunnuntaina kun me aletaan miettiä viikon ruokia koko porukalla, avaan mä siihen samalla Manhattanin nettikaupan. Siitä etusivulta näkyy kivasti tarjoukset, jotka ainakin meillä ohjaa vahvasti sitä ostokäyttäytymistä. Kirjaudun sisään, ja alan lisäämään tuotteita mitä meidän viikon ruokalistan mukaan tarvitaan ostoskoriin. Siellä on aina ne tietyt perustuotteet jotka meillä on lähinnä kasvikset ja kauramaito, mutta muuten mennään aika pitkälti sillä mitä mun päässä oleva reseptiikka sanoo.



Miten se nettitilaus oikein toimii, ja mitä se maksaa?


Nettisivua on helppo ja hauska käyttää, voit hakea tuotteita hakusanoilla tai selata kategorioittain.  Tuotteita on helppo vähentää tai lisätä tai poistaa kokonaan listalta. Maksu tapahtuu kun haet ostoksesi pankkikortilla, ja keräysmaksu on vain 4,90€. Se ei oikeasti ole paha hinta siitä, että sä vältät ne heräteostokset (suklaapatukat) ja saat huomattavasti enemmän aikaa sun perheen kanssa hyvillä mielin, sillä ainakaan meidän yhteiset kauppareissut pikkulasten kanssa ei nyt ole ihan sitä parasta viihdettä pitkän työpäivän päätteeksi. 

Kun sun tilaus on valmis, valitset sinä toimituspäivän ja -ajan. Aikoja on valittavissa kaksi, 12:00.15:00 tai 16:00-19:00. Voit muokata tilaustasi vielä kolme tuntia ennen hakuaikasi alkua.
Sitten vain hurautat autolla hakemaan sovittuna ajankohtana sun kauppakassit kaupan parkkihallista ja nautit loppupäivästä (viikosta?) ilman kaupassakäyntiä. Kun haet ostoksesi ajat autolla noutopisteeseen, joka sijaitsee parkkihallissa aivan oven vieressä ja lähetät  tekstiviestin noutopisteen ohjeiden mukaan, ja asiakaspalvelija tuo ostoksesi autollesi, ja hoitaa maksun päätteen avulla. Kauppakassin voit toki tilata ja hakea kävellenkin jos näin tahdot. Manhattanilta saat tilattua kauppakassisi myös kotiin saakka. Se on mun omasta kokemuksesta vanhuksille ihan ehdottoman mahtava palvelu jota voisin itse todellakin kuvitellla käyttäväni esimerkiksi jos lapset tai vanhemmat sairastaa, tai jostain syystä auto tekee tepposet. Kotiinkuljetuksen hinta on kympin enemmän mitä haun, eli 14,90€. Ostosten suuruus ei vaikuta keräily- tai toimitusmaksuun mitenkään.




Verkkokaupan valikoimasta löytyi lähes kaikki mitä me täksi viikoksi olimme suunnitelleet lukuunottamatta muutamaa yrttiä. Sain ne kuitenkin lisättyä ostoksiini kun kirjoitin viestikenttään, että haluaisin myös ne, jos kaupalta löytyy. Lisäsin vielä extrahuomion, että toivoisin ostokseni pakattavan mahdollisimman vähiin muovipusseihin, ja että ostoksiani saa yhdistellä ja muokata jos just sitä minun valitsemaani tuotetta ei löydy. Tämä toive oli otettu ihanasti vastaan, ja ostoksieni oli pakattu tiiviisti, mutta huolella. Lämmin suositus, jos sinunkin arkesi on välillä vähän stressaavaa ja tunnit menevät kuin minuutit.




Oletko sinä käyttänyt ruokaostoksiin verkkokauppaa? Mitä ja mitä pidit?

Ida

15. syyskuuta 2018

Neljä joulua äitinä takana, mutta millainen tulee viidennestä?

Tänään on tasan sata päivää jouluun. Oletko sä joulu ihminen vai onko se sulle sata varma stressin tuoja ja niiden viimeistenkin rahojen viejä? 

Mä olen itse ollut joulufiiliksen kanssa sellainen tuuliviiri etten ihan aina ole edes itse  tiennyt mitä vastata, kun joku kysyy mun mielipidettä joulusta. Se nyt on. Lapsena joulu oli ihanaa aikaa, kun silloin sai sen lahjan jota oli toivonut niin kovasti, ja silloin koko perhe oli koolla, kaikilla oli iloinen mieli ja kotona tuoksui niin hyvältä. Vanhemmat oli kotona muutaman päivän normaalia enemmän ja oli aikaa katsoa Disneyn elokuvia koko porukan kanssa villasukat ja yökkärit päällä vaikka aamusta iltaan.



Aikuisiällä ilman lapsia joulu tuntui omasta mielestä enemmän naurettavalta kuluttamiselta kuin tunnelmalliselta perhe-ajalta. Osta osta, kuluta kuluta soi vaan päässä joululaulujen tahtiin lokakuun lopusta saakka. Ja sitten viisi vuotta sitten marraskuun lopulla syntyi meidän esikoinen ja joulun merkitys sai mun sydämeen ihan erilaisen fiiliksen. Sinä jouluna me levitettiin sohva sängyksi, syötiin liikaa herkkuja ja katsottiin elokuvia pieni vauva masun päällä nukkuen. Se oli ihanaa. Ulkona satoi lunta kuin ysikytluvulla, ja puutalon ikkunoista tuli kylmää ilmaa just sen verran, että me paikattiin niitä maalarinteipillä ja nukuttiin villasukat jalassa. Se joulu oli täydellinen.



Seuraava joulu olikin hieman erilainen. Oltiin muutettu suureen omakotitaloon ja minä olin äitiyslomalla vajaa yksivuotiaan kanssa ja  raskaana. Siinä oli se uusi iso koti, mahtava pieni poika ja toinen mylläämässä mahassa. Vielä 1 vuotias ei niin ymmärrä joulusta, mutta silti hän sai joulupukilta muunmuassa sähköautoradan ja valtavasti leluja joista ei ymmärtänyt yhtään mitään. Rahaa kului, mutta oli meillä ihanaa.



Kolmas joulu äitinä olikin taas aika erilainen. Olin äitiyslomalla silloin vajaa kaksivuotiaan ja just just puolivuotiaan kanssa. Elämä oli ihanaa mutta aika hektistä. Pojat on poikia ja aika on rajallista. Jussi kävi töissä ja minä halusin hoitaa kaiken ihan itse, niinkuin mun luonteelleni kuuluu. Ihan hyvin se meni, kun lapset olivat vielä pieniä ja nukkuivat hyvät päiväunet. Ainut pikku miinus oli jouluaattona alkanut vatsatauti lapsilla. Ihan nappiin meni. Muistan toivoneeni niitä ihania ysikytluvun paukkupakkasia ja lumikinoksia  ihan vaan että pöpöt kuolisivat.




Neljäs joulu äitinä olikin jo todella erilainen mun muihin   mutsi-jouluihin verratttuna. Olin palannut töihin, ja sesonki ravintola-alalla alkoi jo siellä marraskuun alussa pikkujouluilla. Jouluruoka tuli korvista jo joulukuun alussa. Lapset oli päiväkodissa ja me vanhemmat painettiin töitä ihan hullun lailla. Tämä joulu oli ensimmäinen joulu kun vein mun sioäidille kynttilän perinteisten joulukahvien sijaan. Viime joulu oli stressaava, ahdistava ja ennenkaikkea pettymys mulle itselleni. Mä petyin itseeni, sillä minä itse unohdin sen joulun tärkeimmän asian. Kiireettömyyden, yhteisen tekemisen ja ilon. Mä ihan oikeasti jälkeenpäin itkin sitä, että mä pilasin kaikkien joulun. Ostin ja tein, säädin ja tuhlasin. Tein itse ihan kaiken koska minä itse ja räyhäsin stressipäissäni kaikille muille. Nauti siinä sitten joulufiilistä kun emäntä on pahalla päällä jo aamusta. Tämän joulun jälkeen kirjoitin tämän postauksen, jossa sanoin skippaavani seuraavan joulun. 



Nyt se mun viides joulu äitinä tekee tuloaan, ja mun ajatukset ja fiilikset on aika rauhalliset. Mä olen tehnyt jo kaavion (ihan totta, mä rakastan kaavioita!) jossa lukee kaikkien mun elämässä olevien rakkaiden ihmisten nimet joille mä haluan ensi jouluna antaa rakkaudella ja ajatuksella ostetun tai tehdyn lahjan. Kun mä aloitan tämän jo nyt, ei meidän kaikki veronpalautusrahat ehkä mene siihen jouluun. Tässä koko jutussa on vain yksi mutta, koska mutta pitää aina olla. Mun sisko on viettänyt edelliset neljä joulua ulkomailla, ja jos hän ilmoittaa haluavansa perinteisen joulun, mä teen sen enemmän kuin ilomielin. Mutta jos sieltä tulee viestiä että joulu vietetään taas ulkomailla, toivon meidän säästötilin näyttävän siltä, että päästäis jonnekin. Tai ellei päästä, syödään meillä ainakin jotain ihan muuta kuin kinkkua ja laatikoita. Lapset odottaa joulupukkia, ja tuleehan se todellakin meille riippumatta siitä ollaanko me kotona vai ulkomailla.




Summa summarum. Ilmastonmuutos, tuo meille paukkupakkaset ja pulkkamäki, terveet lapset ja tunnelmallinen talvi. Uusi työpaikka, anna mulle stressivapaampi loppuvuosi, jotta mä voin olla aattona oma itseni ja nauttia enkä saa hermoromahdusta jos joku kaataa viinilasin tai aloittaa ennen kuin mä saan otettua valokuvan. Just näin pikkumainen ja ärsyttävä mä olin vain vuosi sitten. Onneksi ihmiset kasvaa ja ajtusmaailma muuttuu. Ihanaa syksyä just sulle, ja mä toivon myös että sinäkin aloittaisit ne valmistelut jo nyt. Se ei ole tyhmä joka suunnittelee ja on ajoissa. Hän on se tyyppi, joka hymyilee viikko ennen joulua aamutossuissaan kahvikuppi kädessä katsellen malttamattomia lapsia puuhissaan. 

Tervetuloa seuraamaan meidän arkea ja ajatuksia myös instagramiin, siellä syttyi jo ensimmäiset tunnelmavalaistuksetkin. 

Ida

10. syyskuuta 2018

Viis vihjettä vähentämään sitä somettamista

No miten sitä sosiaalisessa mediassa roikkumista sitten ois helppo vähentää jos (kun) siitä on tullut sulle (mulle) sellainen huomaamaton huume?

Keräsin parhaat vinkit mun lukijoilta ja ystäviltä ja jaan ne nyt  teille toivoen, että edes yksi nappais kii jostain, edes ihan vähän jos yhtään tuntuu siltä että se kännykkä on enemmän sun kädessä mitä sun oman lapsen (tai puolison) käsi.



Simppeli sääntö numero 1.

En käytä puhelintani klo:9:00-21:00 jos kanssani samassa tilassa on joku muu kuin minä. Ystäväni täsmensi myös, ettei vielä ole ihan varma lasketaanko imetettävä pieni vauva samaan kategoriaan. Mitä mieltä sinä olet?

Ihailtava sääntö numero 2.

Tehtävänimikkeenä Laura pitää puhelimensa mobiilidatan ja wifin pois päältä oikeastaan koko ajan, ellei hän tarvitse sitä. Hän hoitaa mahdollisimman paljon blogin somejuttuja kun lapset ovat jo nukkumassa. Ihailtavaa omistautumista kolmen lapsen äidiltä. Arvostan suuresti. 

Ajatuksia herättävä sääntö numero 3.

Eräs kommentoija laittaa puhelimensa lentokonetilaan mennessään nukkumaan. Moni pitää puhelinta lähellä sänkyä tai jopa tyynyn alla koska herätyskello. Aktiivisena oleva puhelin kuitenkin lähettää jatkuvasti säteilyä, mutta lentokonetilassa se on täysin passiivinen mutta herätyskello kuitenkin toimii, ja voit pitää puhelimen lähellä jos tarvitset yöllä valoa tai katsoa kelloa.
Sen sijaan että nukahtaisit niin, että viimeisenä selaat facesta mitä muut ovat tänään  tehneet, lue vaikka jotain hyvää kirjaa ja ajattele ihan itseäsi, eikä niitä muita ja niiden elämää.

Fiksun ihmisen sääntö numero 4.

Jos sulla on sitä ylimääräistä aikaa, avaa Facebookin sijaan Wikipedia ja kirjoita hakukenttään joku asia mikä sua kiinnostaa, ja lue. Paljon yleissivistävämpää kuin se, mitä sun kouluaikainen puolituttu söi tänään lounaaksi ja kenen kanssa. Itse luin ja opin kesän aikana älyttömästi mm. sinilevästä ja krapulasta.

Helppo sääntö numero 5.

Kun sä olet kotona, pidä puhelintasi sille varatussa paikassa sen sijaan, että se olisi jatkuvasti sun mukana taskussa.



Osallistutko sinä somettomampaan syyskuuhun? Enemmän siitä täällä!
Itse osallistun. Olen enmmän läsnä. Keskityn ja nautin siitä hetkestä. Soitan ystäville ja näen heitä ihan livenä. Elämään kuuluu niin paljon muutakin kuin some. Ja usko pois, se on tapahtunut vaikket postannut sitä instagramiin. Siitä vaan tulee niin nopeasti sellainen kierre. Kerran laitat jotain, hetken päästä susta tuntuu  et pitäis laittaa kaikki. Kuullostaako tutulta?

Unohtamatta sitä, että moni muukin asia on siellä kännykässä kuin some. Moni maksaa sillä laskut, lukee lehdet ja hoitaa jopa kauppaostokset. Monelle kotiäidille taas se kännykkä saattaa olla oikeasti se ainut side aikuiseen maailmaan. Ainoa sosiaalinen kontakti.

Tiesitkö sinä, että Iphonen uuteen ohjelmistopäivitykseen tulee ohjelma, jolla voit rajata omaa tai lapsesi sosiaalisen median käyttöä? Ihan huippua mun mielestä. Todellakin tulee käyttöön, mutta mikä olisi se sopiva määrä vuorokaudessa somelle?

Ida

3. syyskuuta 2018

Mun lapset on tärkeämpiä mitä mun puhelin -somettomampi syyskuu

Mutta miksi sen unohtaa niin helposti? Myönnä pois, aivan varmasti sinäkin joskus olet aamiaispöydässä selannut instagramia kun sun ois pitänyt jutella  ja olla kiinnostunut sun lapsesi yöunista tai tulevasta päivästä? Mutta kun siellä pyöri just joku mehevä juttu? Kun sun ois pitänyt pitää sylissä vielä hetki sitä maailman ihaninta lasta jonka kohta jätät päiväkotiin jonne hän ei oikeastaan ehkä edes haluaisi jäädä, vaan hän haluaisi paljon mieluummin viettää sen päivän just sun kanssa, mutta se ei vaan ole mahdollista kun lainat painaa päälle, postiauto tuo laskuja ja jääkaappi tyhjenee tasaisesti. Otat sä sen kännykän käteen ja selaat jonkun tuntemattoman tyypin instagramia kun se tyyppi saa sut aina nauramaan ja niin hyvälle tuulelle. Mutta saisko ne sun lapsetkin, jos sä antaisit niille mahdollisuuden, ihan  kaiken itsestäs kun sä vielä voit? Ehkä. 

2016 // Korinna Saarinen 


Itse luin Valeäiti Hannen  postausta somettomasta syyskuusta ja se osui ja upposi. Some on mulle blogin kautta tullut ihan liian arkipäiväiseksi ja mukamas tärkeäksi. Onhan se  vähän työtäkin, josta olen kiitollinen. Nuo yllämainitut seikat on asioita, joista mä poden aika ajoin huonoa omaatuntoa. Onko se facebookin jatkuva selaus ja kirppispalstojen tai nettikauppojen kyttäys ihan totta tärkeämpää kuin läsnäolevan vanhemman leikit lapsien kanssa. Ei. Ei todellakaan ole. "No ne nyt leikkii niin nätisti keskenäänkin, mihin ne mua tarvitsevat?" Ei ne ehkä tarvitsekaan, mutta varmasti arvostavat ja innostuvat  jos se vanhempi tuleekin sinne lattian- ja lapsentasolle ja ottaa sen pikkuauton käteen sen sijaan, että makaa sohvalla kännykkä kädessä? Mä sorrun tähän todella usein, mutta someakin pahempi pahe mulla on se siivous. Mä voisin leikkiä ja touhuta mun lasten kanssa, mutta jos mä äkkiä pesen nä lattiat (ja ikkunat) kun ne on nyt nätisti tuolla yläkerrassa?
Parasta mitä lapsi tietää on leikki ja omat vanhemmat. Ajattele kun ne kaksi yhdistää? Sehän on vähän kuin vanhemmalle vapaailta, tonni kouraan ja iso lasi viiniä.

Sitten illalla kun lapset menevät nukkumaan, otat sä sen kännykän taas kouraan ja katsot ehkä sen läpi jotain ohjelmaa mistä näet mahdollisesti murto-osan ja ihmettelet ääneen että mites se nyt noin menikään? Se pieni hetki kun sulla ois arkena ehkä aikaa jutella ja olla sun puolison kanssa, makaatte te  sohvalla naamat kiinni näytöissä valittaen päänsärkyä? Ihan tosi jännä juttu.

Koska mä rakastan tätä mun pientä blogia, tämä on mulle uskomattoman tärkeä henkireikä ja luova ajatusten virtauspaikka mä en lähde mukaan täysin somettomaan syyskuuhun, mutta mä lähden mukaan vähentämään, eli somettomampaan syyskuuhun. Mä parkkeeraan mun puhelimen pöydälle enkä taskuun kun mä pääsen töistä kotiin ja laitan sen illalla lataukseen ilman myöhäisillan facebookin selaamista. Vastaan kommentteihin ja viesteihin kun mun lapset on päiväkodissa tai nukkumassa. Mun mies poisti facebookin pikavalinnoistaan, sekin voisi olla hyvä ajatus? Henkilökohtaisesti mä en käytä somea juuri lainkaan, mutta ne blogin kanavat kyllä soivat välillä aika lujaa, sen minä myönnän.

Lähde sinäkin mukaan vähentämään sitä ruudun kyttäystä, ja nauti ja katso enemmän sitä aitoa ja oikeeta elämää mitä sulla on. Sitä ei saa ajassa takaisin mutta puhelimen saat. Tänään mä laitan villasukat jalkaan ja aloitan kirjan lukemisen. Luen mun lapsille sen kolme iltasatua jos ne sen haluavat, koska eihän mulla ole siinä kohtaa kiire minnekään muualle kuin just siihen tilanteeseen. Ei sinne instagramiin tai facebookkiin, twitteristä minä nyt en mitään tiedäkää, mutta ei siis sinnekään.  Ootsä messissä? Bloggaajille ja yrittäjille sanoisin, että kaiken voi ajastaa, jos se on siitä kiinni. Itse käytän todella paljon facebookin ajastustoimintoa just blogin kanssa, enkä näin jää unholaan vaikken itse siellä kävisikään ihan joka päivä. 

Ihanaa alkanutta syksyä, ja muista tää Ellinooran biisin lause:

"Jokainen on joskus luuseri, toiset vaan peittää sen paremmin."


Ida

1. syyskuuta 2018

Ihana kamala sisarusrakkaus

Sisarusrakkaus on kuulkaas tiukkaa tappelua ja ainaista kilpailua, mutta sit se on myös ihan ehdotonta rakkautta ja huolenpitoa ihan loppuun saakka.

Oot varmasti joskus ajatellut että miksi noi käyttäytyy noin? Miksi ne on kuin pieniä enkeleitä jostain kummallisesta haavemaailmasta jos niiden kanssa lähtee kaksin vaikka kauppaan? Otat sisaruksen mukaan ja vastassa on melkovarma takaa-ajo hyllyjen välissä tai vierivien appelsiinien kerääminen tiukat tuomitsevat katseet selässä.  
Me ollaan  tultu siihen tulokseen, että se johtuu ihan vaan  siitä ettei tarvitse jatkuvasti kilpailla siitä huomiosta, vaan kun se lapsi tietää että se kaikki huomio ja aika on vain ja ainoastaan hänelle, ei tarvitse nähdä sitä extra vaivaa just esimerkiksi kaupassa rääkymällä karkkiosastolla tiistaina, vaikka tietää ihan hyvin että nannapäivä on vasta viikonloppuna.




En oikeastaan usko ikäerollakaan olevan sen suuurempaa merkitystä, ellei se ero ole ihan huomattava jolloin se vanhempi ehkä ymmärtää ettei tarvitse olla ihan kaikesta kateellinen tai kilpailla aivan joka jutusta. Että ne vanhemmat kyllä rakastaa ihan yhtä paljon ihan aina.

Me tehdään ihan tietoisesti sellaisia päiviä jos ollaan kaikki kotona, että toinen vanhempi leikkii toisen lapsen kanssa ja toinen lähtee  toisen kanssa vaikka koiran kanssa lenkille tai sinne ruokakauppaan, ja hitto ne hetket on ihan kultaa. Musta tuntuu, että sen jälkeen poikien yhteiset leikitkin on paljon rauhallisempia ja luovempia. Lämmin suositus. Tiedä sitten miten suurperheessä tämä toimii, vai onko sitten ihan muut kikat hallussa joista minä en tiedä yhtikäs mitään?

Ja sitten on ne hetket kun se sisar lohduttaa, auttaa ja pitää kädestä. Kun se pitää toisen puolia leikkipuistossa kun tulee taistelua lapiosta. Kun se auttaa kengät oikeisiin jalkoihin ja vetoketjun ylös, laittaa valon päälle ja antaa ylähyllyltä lelun. Vanhemman huippuhetkiä on myös ne hetket kun veli tai sisko sanoo kaipaavansa toista. Ihan maailman paras, sellainen harvinainen vanhemmuuden voittohetki, että jes mä oon tehnyt jotain oikein. Toivon todella näiden piirteiden jatkuvan läpi koko päiväkoti- ja  koulutaipaleen, sillä kyllä minua helpottaa tieto siitä, että niitä on siellä kaks, toinen toistaan puolustamassa jos joku meinaa ruveta heitä kiusaamaan.



Kunnes se kauppareissu on ohi ja palaat kotiin, kestää ne halit ja hyvät leikit sen vartin verran ja sit aloitetaan taas alusta. Kuullostaako tutulta? Veikkaanpa et tä on just tätä vanhemmuutta, ei yhtään sen vähempää tai enemmän. Ihanaa ja kamalaa mut aina enemmän ihanaa, eikö totta?

Sua saattaisi myös kiinnostaa teksti lasten kilpauluhenkisyydestä?

Ida