19. joulukuuta 2018

Vilkutan sulle moi, en hyvästi nyt kun meen

Kolme vuotta eikä suotta. Ihan kauhee klisee toi lause mut se nyt sopii ihan tosi hyvin.

Kolmen viime vuoden aikana oon oppinut kirjoittamaan ja kuvaamaan pikkuhiljaa ainakin omasta mielestäni edes vähän paremmin. Löytänyt sen mun oman tavan ja tyylin. Aidon ja hieman rosoisen.
Olen saanut kerättyäni itselleni lukijoita enemmän, mitä itse edes osasin odottaa. Olen oppinut miettimään rakennettta ja ennenkaikkea etiikkaa. Sitä, miten yksi lause pitkän tekstin keskellä saattaa olla se lumivyöryn aiheuttama pieni nokare.




Meidän pienet Murupullat kasvaa ihan silmissä, ja silloin kun lapsi sanoo, että "älä äiti ota musta kuvaa." tulee sitä pyyntöä tietty kunnioittaa. Olette varmasti huomanneet, että kuvissa ei paljon isompaa poikaa enää näy? En halua olla se äiti joka lahjoo lapsiaan herkuilla saadakseen hyviä kuvia someen.
En koe enää luontevaksi itselleni kirjoittaa mun lasten elämästä samalla tavalla mitä silloin, kun elettiin vauva- tai pikkulapsiaikaa. Mulla on ollut sellainen hiljainen linja,  etten kirjoita kenestäkään mitään mitä en olisi valmis huutamaan itsestäni megafoniin turun torilla.
Tahtoisin toki kovasti kirjoittaa kestävästä kehityksestä, luonnosta, ruuasta ja mun ajatuksista maapallosta ja meistä ihmisistä, mutten kuitenkaan löydä sille sitä aikaa, jonka se ansaitsisi ja vaatisi. 

Blogin ylläpito vie ihan hurjasti aikaa. Se jatkuva metatyö, kuvaaminen, kirjoittaminen, editointi, oikoluku ja siihen päälle vielä se pommittaminen someen mitä kaikki vihaa, ihan vaan, että joku näkisi sen sun tekstin minkä eteen sä olet tehnyt duunia ja olet siitä ylpeä. Se on ihan valtava. Ja kun bloggaaja sanoo näin, on vastaus että no miks teet jos on noin prseestä? No koska se on myös ihan älyttömän kivaa. Mutta valittaa ei saa, koska itsehän sitä teet.

Se, että minä kitisen siitä, miten mun elämä on niin kiireistä tuntuu itsestä oikeastaan semi tekopyhältä, kun samaan hengenvetoon laitan suurimman osan omasta vapaa-ajastani blogiini, kun sen pitäisi mennä suoraan sataprosenttisena mulle, mun läheisille ja etenkin mun lapsille, ei somemaailmaan. 
Asia olisi toki täysin eri, jos tienaisin elantoni blogilla. 
Blogi on ollut mun rakkain harrastus, jonka mukana olen oppinut itsestäni hirveän paljon uusia piirteitä ja asioita joista osa ihan totta yllätti. Muun muassa se, miten huonosti kestän kritiikkiä ja sitä miten paljon minusta ja muista bloggaajista puhutaan somessa ihan hulluja asioita. Niiden pitäisi kaikkien olla asioita, jotka skippaa olankohatuksella ja jatkaa elämää kuin ei oliskaan. Mutta mun on pakko myöntää etten mä ole sellainen, niin itsevarma ihminen. Mä muhin ja mietin sanoja ja niiden muotoja ja eleitä ihan todella pitkään. Luen ihmisten ilmeistä ja äänensävyistä enemmän mitä moni uskookaan. Se paha olo mitä joku anonyymi jossainpäin maailmaa voi mulle saada, ei ole sen arvoista, että mun lapset kysyy miksi äiti itkee. 

Mun luonne ei ehkä vaan ole bloggaajan luonne ja nyt on aika myöntää se ja antaa tilaa muille ja kannustaa niitä eteenpäin. Mä otan itseeni ja etsin itsestäni vain vikoja. Olen super herkkä, just se nolo mutsi kun itkee aina ekana sen naamioiden muka katsellen kattoparruja. Hyvän bloggaajan tulee mun mielestä olla omistautunut, täsmällinen ja varma. Mä olen varma, mutten enää omistautunut enkä täsmällinen.

Nyt joulukuun aikana kun aika on muutenkin ollut kortilla tein päätöksen, että aloitan vuoden 2019 ilman Mutsi ja murupullat -blogia. Irtisanoin sopimuksen Lifien kanssa, ja sain valtavan ihanan vastaanoton ja lupauksen,  että jos pyörrän vielä joskus pääni, olen tervetullut takaisin. Aika näyttää, itse ainakin naisena vaihdan mielipidettäni kuin alusvaatteita, joten ei, en sano ei koskaan.
Me kaikki eletään täällä vain kerran, joten elä niin, että olet itse mahdollisimman onnellinen, sillä silloin kun sinä olet onnellinen huokuu se sun ympärillekin.

Tahtoisin sanoa itselleni ja teille muillekin näin:
Elä niin, että sun lapset muistaa heidän lapsuudestaan vanhemmat, jotka leikkivät mukana ja olivat läsnä sen sijaan, että ne istuisivat nenät kiinni läppäreissä kun lapset katsoo telkkua illasta  toiseen.
Elä niin, että sulla on mahdollisimman vähän aikatauluja ja stressattavaa. Elä niin, että sä voit lähteä  myös marraskuussa ulos leikkimään kun on aurinko paistaa sen sijaan, että mietit sen olevan se ainut aika valokuvata -koska luonnovalo. Elä niin, ettet pelkää virheitä vaan muistat sen, että kaikki tekee niitä joskus vaikka näyttäisi muulta. Elä niin, ettet mieti muiden mielipiteitä susta, vaan sitä millä tavalla se sun oma mielipide vaikuttaa muihin, ja ota mukaan hieman enemmän sitä positiivista otetta koska se jos mikä tarttuu. Elä niin, että just sä hymyilet itse ensin ennen kuin saat muut hymyilemään.
Elä ennenkaikkea niin, että muistelet omaa ja lastesi menneisyyttä aikanaan niin, ettet kadu mitään  mitä teit, vaan niitä mitkä jätit tekemättä.

Ihan kaikesta en kuitenkaan ole valmis luopumaan, vaan pidän instagramin edelleen aktiivisena sillä pidän siitä ja  sen aitoudesta niin mahdottoman paljon. 
Kiitos kaunis jos luit tämän loppuun, ja olet enemmän kuin lämpimästi tervetullut meidän instagramiin mukaan.  (-tuosta linkistä.)

Kaikille bloggaajakollegoilleni ja lukijoilleni tahtoisin sanoa että wau! Teette ihan huikeeta duunia ja arvostan sitä että just sulla on siihen luonnetta ja aikaa ja teet sen vielä älyttömän hyvin. Jään todellakin seuraamaan blogeja ja kannustan teitä jatkamaan, sillä tiedän myös sen hyvän fiiliksen mitä siitä saa onnistuessaan, sillä parasta bloggaamisessa on se vertaistuki teiltä lukijoilta, kannustavat ja ihanat kommentit sekä uudet tuttavuudet, kaverit ja jopa ystävät. Ne on korvaamattomia. Kiitos, olette rakkaita ja arvokkaita ihan jokaikinen.

Kolme vuotta eikä suotta. Blogi jää näkyviin ainakin joksikin aikaa, ja reseptit sekä ohjeet varmasti myös sen jälkeen. Mitään en poista, vaan mahdollisesti arkistoin piiloon itseäni varten, sillä ovathan nämä arvokkaita ajatuksia, ainakin minulle.

Ihanaa joulunaikaa,

Rakkaudella  Ida

7. joulukuuta 2018

Lapsen ensimmäiset ulkoistetut synttärit -kannattiko?

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Huvimaa:n kanssa.

Itsehän ajattelin, että meidän lasten synttärit kyllä järjestetään kotona ainakin siihen saakka, kunnes menevät kouluun. No kuinkas kävikään?







Esikoiseni täytti juuri viisi vuotta, ja kysyin häneltä kenet hän juhliinsa haluaisi kutsua? Kun nimilistan loppua ei kuulunut, totesin otsa hiessä ettei ne kaikki kyllä meidän kotiin mahdu. Eikä ehkä niin se mahtuminenkaan vaan se stressi ja siivoaminen. Siivoaminen kertaa kaks, vähintään. 

Me saatiin ilo ja kunnia viettää pojan synttäreitä Piisparistillä Huvimaan tiloissa. En ollut ennen käynyt paikassa, joten koko "leikkipuisto" oli minullekin aivan täys yllätys. Kutsuttuja lapsia oli noin 25 joista paikalle pääsi 20. Määrä kuullostaa kieltämättä aika huimalta, mutta kutsuttiin kaverit sisaruksineen, ja osan vanhemmat jäivät pelipaikalle silmäpareiksi pienempien vuoksi.
Pelkäsin että niitä lapsia on niin paljon, että  aika menee vain oman vuoronsa odottamiseen.  Mutta ei  se hei mennyt. Huvimaa on niin suuri paikka, että nuo pienet tyypit hävisivät sinne kuin tuhka tuuleen, silleen hyvällä tavalla vanhemman näkökulmasta katsoen. Enimmäismäärä lastenkutsuille Huvimaassa on 30.








Lasten lempipuuhat olivat ehdottomasti kaivuri, pehmomeri jonne hyppiä trampoliinilta ja suuri keltainen  liukumäki. Pienempien vieraiden mieleen oli erityisesti valtava legovalikoima ja iso junarata jolla ajella. 
Itse vanhempana arvostan helppoutta, hyvää palvelua ja kestävää kehitystä.

















Huvimaan kolme parasta ominaisuutta:

Helpon huvimaasta tekee sen, että sinne mahtuu koko päiväkoti- tai luokkaryhmä, eikä ketään tarvitse jättää pois laskuista. Sinun ei tarvitse siivota omaa kotiasi ennen ja jälkeen, ei tiskata eikä koristella. Henkilökunta siivoaa kaikki jäljet imuroinnista roskienvientiin saakka, sinun tarvitsee vaan saada lapsesi pois ennen seuraavan juhlavuoron alkua. Kuullostaa helpolta..
Hyvää palvelua on mielestäni helppo ja yksinkertainen varaus-systeemi, valmiit synttärikorttipohjat ohjeineen sekä äärettömän ystävällinen ja vilkkaat lapset hienosti huomioon ottava henkilökunta. 
Ekologisuuden koen olevan niin ehdottoman tärkeä ja varteenotettava seikka juhlia kuin juhlia järjestettäessä, että se ansaitsee mielestäni erityismaininnan. Huvimaassa sinulla on täydet hyvännäköiset astiastot käytettävissäsi. Sinun ei siis tarvitse ostaa kertakäyttöisiä, ellet itse halua. Kaikki tarjoiluastiat löytyvät myös pelipaikalta, joten voit tehdä niinkuin me ja tyhjentää vaan pussit teräksisiin tarjoiluastioihin ja levittää pöydälle.












Näin ruuhkavuosissa kahlaten, en voi muuta kuin suositella. Minulla oli töiden jälkeen tunti aikaa valmistella juhlat ennen niiden alkua. ostin kaupasta minipizzoja ja heitin ne uuniin. Leikkasin kolme kurkkua tikuiksi ja yhden vesimelonin lohkoiksi. Muut kaadoinkin pusseista kulhoihin vasta juhlapaikalla. Mehut, karkit ja sipsit tilasin etukäteen netistä hävikkiruokaa myyvältä firmalta. 
Voisin jopa sanoa, että nämä synttärit olivat stressaavalle mutsille helppoa kuin heinänteko -jos tekis heinähommia.
Huvimaa tarjoaa myös aikuisille jotain aivan loistavaa, nimittäin hierovan tuolin, kaffet ja teet.









Huvimaan lastenjuhlista keksin vain yhden miinuksen ja se on aika. 1,5 tuntia on just sen puoli tuntia liian vähän, jonka vuoksi suosittelen pitämään tarjoilut mahdollisimman simppeleinä ja pieninä. Valitettavasti lahjojen avaamiselle ei ollut aikaa. Tosin tärkeintä näytti kaikille olevan se itse leikki, ja poika avasikin omat ihanat lahjansa vasta seuraavana päivänä, sillä sammui autoon kuin äitinsä aikoinaan, heti juhlien jälkeen.
Viikonlopun ensimmäinen ja viimeinen vuoro on 2h, muut vuorot ovat 1.5h ellet sitten varaa useampaa aikaa perätysten. Tästä linkistä pääset varauskalenteriin joka täyttyy kovaa vauhtia jo kuukausia etukäteen.  

Kiitos kaunis Huvimaalle, todellakin kannatti. Me  tapaamme ihan varmasti vielä.



Ida


4. joulukuuta 2018

Täystyrmäys lapsilta mutsin kestävään joulukalenteriin

Muistatteko postauksen, jossa kerroin ylpeänä ettei meille ainakaan mitään suklaakalentereja lapsille tule, hyi sentään karkkiako joka päivä? Eikä ainakaan mitään turhaa krääsää nurkkiin joilla kukaan jaksa kuitenkaan leikkiä kuin se pienen ohikiitävän hetken. Että meilläpäs arvostetaan yhteistä aikaa jota näin joulun alla tuntuu olevan ihan hurjan vähän. Noh, arvaas vaan kuinka se sitten loppujen lopuksi meni? Tässä linkki edellämainittuun tekstiin. 



No mehän tavallaan unohdettiin koko kalenteri, ja pojat löysivätkin paketoidun kirjan itse vähän vahingossa 2.12. illalla kun oltiin jo menossa nukumaan. Kerrottiin siinä sitten lapsille että vau, tonttu on tuonut teille yllätyslahjan. Paketista paljastui kirja jossa oli ihana omistuskirjoitus lapsille. Kiva ajatus, ainakin sen hetken kun he avasivat pakettia.

Selitettiin lapsille, että tonttu on tuonut teille yhteisen joulukalenterikirjan, ja nyt sitten voidaan lukea koko perheen satua ihan joka ilta jouluun saakka yhdessä, ja sitten kun on viimeisen sadun aika, tulee Joulupukki! Ihana IHANA idea yhteisestä iltasatuhetkestä romuttui kuitenkin kiukutteluun ihan tyhmästä kirjasta jota ei ainakaan kukaan koskaan halua kuunnella. Se on se Syylari Cityn Martti jota meillä pitäis lukea, tai toisen toiveen mukaan Kolme Pukkia. Hei hiton kolme pukkia. Mä osaisin sen sadun varmaan kolmen promillen humalassa tai unissanikin englanniksi ihan varmasti. Niin monta kertaa minä olen sen lukenut, joskus jopa kolme kertaa illassa. 
Mikä ihme siinä on, että sen iltasadun valitseminen on niin vaikeaa. Jos veli saa valita, niinkuin joka toinen ilta saa, määkii se toinen mussukka sängyssään koko sadun ajan valittavasti vinkuen ja  sitten taas seuraavana iltana toisinpäin. Jos taas vanhempi ajattelisi helpottavansa sitä saturumbaa ja mahdottoman ärsyttävää vinkumista näin joulukuussa kivalla tavalla, ei. Ei muuten toimi sekään. Mut ajatus ja yritys hyvä 10+ eikö totta?

Että miten meni niinkuin omasta mielestä aineeton, ekologinen ja kestävä joulukalenteri josta niin toivoin koko perheen ensimmäistä yhteistä perinnettä. No sehän meni aivan penkin alle. Ens kerralla ostan ne suklaakalenterit lähikaupasta ja saan satavarmat yläfemmat ja iloiset lapset, ja luen itsekseni sitä tonttukirjaa. Mutta oli hei ainakin kaunis ajatus, eikö totta?

Lapset eivät kuitenkaan ole osanneet kysellä muunlaisten kalentereiden perään, joten taidetaan mennä loppukuu sillä adventtikalenterilla, ja tonttu tuo jos tuuri käy nannapäivänä sitten herkut pikkupaketissa. 

Mites teillä on alkaneet joulukalenterihommat?

Ida