Kolme vuotta eikä suotta. Ihan kauhee klisee toi lause mut se nyt sopii ihan tosi hyvin.
Kolmen viime vuoden aikana oon oppinut kirjoittamaan ja kuvaamaan pikkuhiljaa ainakin omasta mielestäni edes vähän paremmin. Löytänyt sen mun oman tavan ja tyylin. Aidon ja hieman rosoisen.
Olen saanut kerättyäni itselleni lukijoita enemmän, mitä itse edes osasin odottaa. Olen oppinut miettimään rakennettta ja ennenkaikkea etiikkaa. Sitä, miten yksi lause pitkän tekstin keskellä saattaa olla se lumivyöryn aiheuttama pieni nokare.
Olen saanut kerättyäni itselleni lukijoita enemmän, mitä itse edes osasin odottaa. Olen oppinut miettimään rakennettta ja ennenkaikkea etiikkaa. Sitä, miten yksi lause pitkän tekstin keskellä saattaa olla se lumivyöryn aiheuttama pieni nokare.
Meidän pienet Murupullat kasvaa ihan silmissä, ja silloin kun lapsi sanoo, että "älä äiti ota musta kuvaa." tulee sitä pyyntöä tietty kunnioittaa. Olette varmasti huomanneet, että kuvissa ei paljon isompaa poikaa enää näy? En halua olla se äiti joka lahjoo lapsiaan herkuilla saadakseen hyviä kuvia someen.
En koe enää luontevaksi itselleni kirjoittaa mun lasten elämästä samalla tavalla mitä silloin, kun elettiin vauva- tai pikkulapsiaikaa. Mulla on ollut sellainen hiljainen linja, etten kirjoita kenestäkään mitään mitä en olisi valmis huutamaan itsestäni megafoniin turun torilla.
Tahtoisin toki kovasti kirjoittaa kestävästä kehityksestä, luonnosta, ruuasta ja mun ajatuksista maapallosta ja meistä ihmisistä, mutten kuitenkaan löydä sille sitä aikaa, jonka se ansaitsisi ja vaatisi.
Tahtoisin toki kovasti kirjoittaa kestävästä kehityksestä, luonnosta, ruuasta ja mun ajatuksista maapallosta ja meistä ihmisistä, mutten kuitenkaan löydä sille sitä aikaa, jonka se ansaitsisi ja vaatisi.
Blogin ylläpito vie ihan hurjasti aikaa. Se jatkuva metatyö, kuvaaminen, kirjoittaminen, editointi, oikoluku ja siihen päälle vielä se pommittaminen someen mitä kaikki vihaa, ihan vaan, että joku näkisi sen sun tekstin minkä eteen sä olet tehnyt duunia ja olet siitä ylpeä. Se on ihan valtava. Ja kun bloggaaja sanoo näin, on vastaus että no miks teet jos on noin prseestä? No koska se on myös ihan älyttömän kivaa. Mutta valittaa ei saa, koska itsehän sitä teet.
Se, että minä kitisen siitä, miten mun elämä on niin kiireistä tuntuu itsestä oikeastaan semi tekopyhältä, kun samaan hengenvetoon laitan suurimman osan omasta vapaa-ajastani blogiini, kun sen pitäisi mennä suoraan sataprosenttisena mulle, mun läheisille ja etenkin mun lapsille, ei somemaailmaan.
Asia olisi toki täysin eri, jos tienaisin elantoni blogilla.
Blogi on ollut mun rakkain harrastus, jonka mukana olen oppinut itsestäni hirveän paljon uusia piirteitä ja asioita joista osa ihan totta yllätti. Muun muassa se, miten huonosti kestän kritiikkiä ja sitä miten paljon minusta ja muista bloggaajista puhutaan somessa ihan hulluja asioita. Niiden pitäisi kaikkien olla asioita, jotka skippaa olankohatuksella ja jatkaa elämää kuin ei oliskaan. Mutta mun on pakko myöntää etten mä ole sellainen, niin itsevarma ihminen. Mä muhin ja mietin sanoja ja niiden muotoja ja eleitä ihan todella pitkään. Luen ihmisten ilmeistä ja äänensävyistä enemmän mitä moni uskookaan. Se paha olo mitä joku anonyymi jossainpäin maailmaa voi mulle saada, ei ole sen arvoista, että mun lapset kysyy miksi äiti itkee.
Mun luonne ei ehkä vaan ole bloggaajan luonne ja nyt on aika myöntää se ja antaa tilaa muille ja kannustaa niitä eteenpäin. Mä otan itseeni ja etsin itsestäni vain vikoja. Olen super herkkä, just se nolo mutsi kun itkee aina ekana sen naamioiden muka katsellen kattoparruja. Hyvän bloggaajan tulee mun mielestä olla omistautunut, täsmällinen ja varma. Mä olen varma, mutten enää omistautunut enkä täsmällinen.
Nyt joulukuun aikana kun aika on muutenkin ollut kortilla tein päätöksen, että aloitan vuoden 2019 ilman Mutsi ja murupullat -blogia. Irtisanoin sopimuksen Lifien kanssa, ja sain valtavan ihanan vastaanoton ja lupauksen, että jos pyörrän vielä joskus pääni, olen tervetullut takaisin. Aika näyttää, itse ainakin naisena vaihdan mielipidettäni kuin alusvaatteita, joten ei, en sano ei koskaan.
Me kaikki eletään täällä vain kerran, joten elä niin, että olet itse mahdollisimman onnellinen, sillä silloin kun sinä olet onnellinen huokuu se sun ympärillekin.
Tahtoisin sanoa itselleni ja teille muillekin näin:
Elä niin, että sun lapset muistaa heidän lapsuudestaan vanhemmat, jotka leikkivät mukana ja olivat läsnä sen sijaan, että ne istuisivat nenät kiinni läppäreissä kun lapset katsoo telkkua illasta toiseen.
Elä niin, että sulla on mahdollisimman vähän aikatauluja ja stressattavaa. Elä niin, että sä voit lähteä myös marraskuussa ulos leikkimään kun on aurinko paistaa sen sijaan, että mietit sen olevan se ainut aika valokuvata -koska luonnovalo. Elä niin, ettet pelkää virheitä vaan muistat sen, että kaikki tekee niitä joskus vaikka näyttäisi muulta. Elä niin, ettet mieti muiden mielipiteitä susta, vaan sitä millä tavalla se sun oma mielipide vaikuttaa muihin, ja ota mukaan hieman enemmän sitä positiivista otetta koska se jos mikä tarttuu. Elä niin, että just sä hymyilet itse ensin ennen kuin saat muut hymyilemään.
Elä ennenkaikkea niin, että muistelet omaa ja lastesi menneisyyttä aikanaan niin, ettet kadu mitään mitä teit, vaan niitä mitkä jätit tekemättä.
Me kaikki eletään täällä vain kerran, joten elä niin, että olet itse mahdollisimman onnellinen, sillä silloin kun sinä olet onnellinen huokuu se sun ympärillekin.
Tahtoisin sanoa itselleni ja teille muillekin näin:
Elä niin, että sun lapset muistaa heidän lapsuudestaan vanhemmat, jotka leikkivät mukana ja olivat läsnä sen sijaan, että ne istuisivat nenät kiinni läppäreissä kun lapset katsoo telkkua illasta toiseen.
Elä niin, että sulla on mahdollisimman vähän aikatauluja ja stressattavaa. Elä niin, että sä voit lähteä myös marraskuussa ulos leikkimään kun on aurinko paistaa sen sijaan, että mietit sen olevan se ainut aika valokuvata -koska luonnovalo. Elä niin, ettet pelkää virheitä vaan muistat sen, että kaikki tekee niitä joskus vaikka näyttäisi muulta. Elä niin, ettet mieti muiden mielipiteitä susta, vaan sitä millä tavalla se sun oma mielipide vaikuttaa muihin, ja ota mukaan hieman enemmän sitä positiivista otetta koska se jos mikä tarttuu. Elä niin, että just sä hymyilet itse ensin ennen kuin saat muut hymyilemään.
Elä ennenkaikkea niin, että muistelet omaa ja lastesi menneisyyttä aikanaan niin, ettet kadu mitään mitä teit, vaan niitä mitkä jätit tekemättä.
Ihan kaikesta en kuitenkaan ole valmis luopumaan, vaan pidän instagramin edelleen aktiivisena sillä pidän siitä ja sen aitoudesta niin mahdottoman paljon.
Kiitos kaunis jos luit tämän loppuun, ja olet enemmän kuin lämpimästi tervetullut meidän instagramiin mukaan. (-tuosta linkistä.)
Kaikille bloggaajakollegoilleni ja lukijoilleni tahtoisin sanoa että wau! Teette ihan huikeeta duunia ja arvostan sitä että just sulla on siihen luonnetta ja aikaa ja teet sen vielä älyttömän hyvin. Jään todellakin seuraamaan blogeja ja kannustan teitä jatkamaan, sillä tiedän myös sen hyvän fiiliksen mitä siitä saa onnistuessaan, sillä parasta bloggaamisessa on se vertaistuki teiltä lukijoilta, kannustavat ja ihanat kommentit sekä uudet tuttavuudet, kaverit ja jopa ystävät. Ne on korvaamattomia. Kiitos, olette rakkaita ja arvokkaita ihan jokaikinen.
Kolme vuotta eikä suotta. Blogi jää näkyviin ainakin joksikin aikaa, ja reseptit sekä ohjeet varmasti myös sen jälkeen. Mitään en poista, vaan mahdollisesti arkistoin piiloon itseäni varten, sillä ovathan nämä arvokkaita ajatuksia, ainakin minulle.
Ihanaa joulunaikaa,
Kolme vuotta eikä suotta. Blogi jää näkyviin ainakin joksikin aikaa, ja reseptit sekä ohjeet varmasti myös sen jälkeen. Mitään en poista, vaan mahdollisesti arkistoin piiloon itseäni varten, sillä ovathan nämä arvokkaita ajatuksia, ainakin minulle.
Ihanaa joulunaikaa,
Rakkaudella Ida
