21. elokuuta 2018

Kun sun elämä on pelkkää kilpailua aamukakasta iltasatuun

Se mahtaa olla rankkaa, jos sun koko elämä aamukakasta iltasatuun on kilpailua? Kun lapsia on kaksi tai useampi, tulee sulle vanhempana jossain kohtaa ihan varmasti eteen se tilanne, kun selvität voittajaa mitä kummallisimmista asioista.  Vanhemmalle, jolla ei ole kilpailuhenkeä veressään juuri lainkaan, tämä on niin kutsuttu shitty situation.

Tekeekö nykymaailma näin pienistä jo kilpailuhenkisiä vai mistä se johtuu, että aina pitää olla ensimmäinen ja voittaa? Miten hillitä sitä kiukkua ja auttaa lasta kohtaamaan pettymyksiä, sillä eihän kukaan  ihan aina voi voittaa?

Kurja ajatus, mutta kai se maailma koulii tietämättään jo selviytyjiä ja vahvoja persoonia? Maailma muuttuu ja vahvat tuntuvat pärjäävän paremmin? Ehkä, mutta onhan sitä aina kisailtu, enkä jaksa uskoa meidän lastemme kilpailuhenkisyyden johtuvan vain sosiaalisesta paineesta onnistua. Uskon, että se on ollut meidän geeneissä ihan kivikaudelta saakka. Tapa ja kyky selviytyä, kilpailla ja voittaa.

Kilpailu, se on mukava lisä tekemiseen aina siihen saakka kun se on kaikille kivaa. Jos lapsi (tai aikuinen) unohtaa nauttia siitä matkasta koska pystyy ajattelemaan vain voittoa, on kilpailu liikaa.




Meidänkin perheessä asuu ihan maailman parhaat lapset. Toinen niistä lapsista vaan on sellainen, jonka maailma romahtaa aina hetkellisesti jos joku ajaa häntä kovempaa polkupyörällä. Jos joku muu saa loput mehut tai jos joku muu kuin hän saa valita iltasadun. Me ollaan yritetty hillitä sitä raivoa puhumalla, selittämällä, ja taas puhumalla ja selittämällä. Annettu esimerkkejä siitä, että miltä sinusta tuntuisi jos minä käyttäytyisin noin kun sinä silloin, kun sinä onnistut ja olet siitä innoissasi? Välillä jos tuuri käy, hän  muistaa sen hetkellisesti, mutta ihan aina kaikki tähdet eivät ole linjassa eikä verensokerit balanssissa ja kaikki puhuminen tuntuu täysin turhalta. Muttei se ole. Kun sä jaksat puhua ja kertoa saman asian toistuvasti vaikka susta tuntuu että puhut muurille, kyllä hän jotain kuulee, edes murto-osan. Ja se murto-osa riittää, jos aina rekisteröi edes vähän. Ehkä sen koko sanoman  ymmärtää kokonaisena lauseeena sitten joskus, kun aika on sopiva?

Suosittelen lämpimästi myös joukkuepelejä ja -lajeja. Jos pelaatte perheenä joukkueina, on helpompaa käsitellä sitä pettymystä kun häviää, kun ei olekaan siinä tilanteessa yksin. Kun lasta suoraan sanoen vituttaa se ettei ollut ensimmäinen, muista aina sanoa, että hei eikö ollutkin kuitenkin kivaa pelata? Voittaminen on kirsikka kakun päällä, mutta se pelaaminen on se miksi sitä tehdään, eikä voitto. Niin yksinkertaista, mutta niin mahdottoman vaikeaa pienelle mielelle ymmärtää.

Itse ajattelen, että mun lasten kilpailuhenkisyys on vähän sama mitä mun jatkuva onnellisuuden tavoittelu. Kun mä itse muistaisin aina sen, että onnellisuus ei ole määränpää vaan tapa elää on mulla paljon rennompi olo. Kun mä vaan saisin tuon saman ajatuksen pieniin mieliin ihan tän koko elämän kanssa. Että se on se pelaaminen eikä voitto mikä tekee siitä hauskaa. Voitot on bonusta jotka tekevät arjesta juhlaa, mutta ne häviöt vasta opettavat. Älä siis anna sun lapsen aina voittaa, koska on niin kiva nähdä se oma mussukka onnellisena voitostaan. Kun lapsi välillä häviää opettaa se pikkuhiljaa  tasaavertaisuutta ja nöyryyttä. Kun sä välillä häviät, voittaa väkisin joku muu ja se joku muu tulee todella onnelliseksi.




"Minä ensin!" -asenteelle me ollaan saatu kyytiä kutsumalla vieraita kylään ja opettamalla lapsille että vieraat ensin vaikka heikoille jäille. Vieraat ottavat pöydässä ensin, ja valitsevat leikin tai lelun. Ihan vain ja ainoastaan sen takia, että he ovat vieraana meidän kodissa ja se on kohteliasta. Tämä menee hienosti läpi 3- ja 4 vuotiaiden ajatusmaailmaan, mutta se miksi veli saa minua ennen on paljon vaikeampaa, eikä siihen olla kyllä keksitty mitään muuta kuin vuorotellen ja tasavertaisesti ihan kaikessa. Ja kyllä, se on välillä ihan älyttömän vaikeeta.

Moni meistä käyttää lasten luontaista kilpailuviettiä huomaamattomasti hyväkseen arjen kiireissä tai ihan muuten vaan, koska se on niin helppoa. Kuullostaako tutulta? Minä ainakin myönnän ja tunnen itseni just nyt tän myöntäessäni idiootiksi, sillä minähän teen pelkkää karhunpalvelusta oma lehmä isosti ojassa. Miten päästä eroon liiallisesesta kilpailuhenkisyydestä, kun itse käyttäydyn näin:

"Kuka on ensin pesemässä hampaat?" 
"Jos syö lautasen tyhjäksi on voittaja!"
"Eka yökkäri päällä saa valita kirjan!" 
"Eka valmis saa avata autonovet."

Oiskohan se meidän lasten kilpailuhenkisyys kuitenkin ihan kotona opittua ja ruokittua käytöstä? Ehkä. Ainakin osittain. Se toinen osa olkoon luonnetta ja persoonallisuutta?




Muistan ikuisesti tarinan jonka mun äiti on kertonut kaikille tutuillekin useammankin kerran. Useammin kuin he ehkä olisivat halunneet sen kuulla.
Kun me siskoni kanssa oltiin pieniä eikä meinattu millään rauhoittua nukkumaan sanoi äiti meille:
"Otetaan kilpailu, se joka nukahtaa ensimmäisenä on voittaja." 
Jos mä kerron että toinen tytöistä nukahti heti, ja toinen huusi puolen tunnin päästä "Mää voitin!" Arvaatko kumpi minä olin? Kerron vinkkinä, että toinen meistä ansaitsee elantonsa urheilemalla kilpaa. (Enkä se ole minä.)

Lopuksi tahdon vielä tunnustaa: Minä olen pyynnöstä valokuvannut lapseni kakkoja, jotta he voivat vertailla kumman oli suurempi. En muista voittajaa. Kuvia ei enää ole.
Vinkkinä: Älä tee sitä, mulla oli heikko hetki.

Ida


11. elokuuta 2018

Mun viis syntiä

Luin muutamasta blogista syntilistoja ja aloin miettimään myös omiani ja onko mulla viittä. Ai että onko? Todellakin. Onko sulla? Alla omani, ei missään loogisessa järjestyksessä.

Synti numero yksi.
Stressi. Stressaan ihan kaikkea mitä nyt vaan voi, vaikka mä tiedän ettei se ainakaan asiaa auta. Mä stressaan nukkumaanmenoa, syömistä, juomista, rahaa, ihmisiä, ajatuksia, maailmaa ja muumeja. Ihan kaikkea, vaikka mä todellakin tiedän ettei se auta yhtään mitään. Vain teot auttavat.



Synti numero kaksi.
Sokeri. Mulla on ihan kamala sokerikoukku. Harmittaa, että sain niin pitkään pidettyä sen tiukan karkkipäivän kerran viikossa, mutta nyt kesällä siitä on lipsuttu ja paljon. Jos nyt yks jätski sinne tänne periaatteella. Ja se salaa syönti. Mun lapset ainakin on just niin salapoliiseja et ne haistaa kyllä mun hengityksestä jos oon syönyt vaikka suklaata.




Synti numero kolme.
Siivous. Mä en arvosta mitään niin paljon kuin siistiä ja puhdasta kotia. (Poisluettuna terveys ja perhe.) Niin paljon, että  muu perhe välillä jopa kärsii siitä, että mä todellakin siivoan vaikka olisi meidän ansasittu yhteinen vapaapäivä. Mä en vaan pysty olemaan rennoin ja avoimin mielin epäsiisteydessä, ja trust me. Lapsiperheessä sitä on. Jos mut haluaa nopeasti hyvälle tuulelle, siivoaa meidän kodin ovenkarmia myöden ja laittaa jääkaappiin valkoviinipullon. Tasot tulee olla tyhjiä, ja lattioiden pestyjä. Imurointi ei riitä, eikä oven kiinni laittaminen.




Synti numero neljä.
Sika. Me syödään 60-70% kasvisruokaa, mutta pekoni. Se on mun heikkous. Se on niin hyvää, rapeeta ja sopii ihan mihn tahansa. Jos jääkaapissa "ei ole mitään" mutta siellä on pekonia, on kaikki hyvin. Mä jopa häpeän hieman tätä pekonirakkautta, koska olen kasvisten ja kasvisperäisten tuotteiden ehdoton puolestapuhuja. Mutta se pekoni! Ja ribsit. Kolahaudutetut ribsit ja grillattu varhaiskaali. Onneksi näitä saa luomuna lähiruokana, et on edes vähän ok.




Synti numero viisi.
Some. Mä vietän paljon aikaa ruudun toisella puolella. Osa on mun työtä, mutta osa on vain opittua tapaa. Mä pidän tarkoituksella "välipäiviä",  sillä välillä huomaan puhelimen tulevan käteen turhan helposti. Toinen tapa jolla opettelen tästä pois on Wikipedia. Sen sijaan, että selaan turhaan facebookkia jos mulla on siihen aikaa avaan Wikipedian ja kirjoitan sinne sanan joka tulee ekana mieleen ja luen artikkeleita. Paljon hyödyllisempää kuin turha selaaminen.




Huomaatko, että kaikki mun tunnustamat  synnit alkaa ässällä, ja listaa voisi jatkaa vielä useammallakin. Mikä on sun syntien kirjain, ja uskallatko tunnustaa omasi? Peli on avoin, mutta itse tahtoisin lukea ainakin kolmen "ämmän" synneistä, eli  Meren, Matleenan sekä Millan.

Ida


7. elokuuta 2018

älä häpee et oot ylpee

"Äiti. Sinä olet kyllä todella taitava kun olet osannut tehdä näin upeat kädet."
 -Sanoi neljävuotias ja ihasteli käsivarsiaan. Ovathan ne nyt aivan upeat.

"Auttoiko isi sinua ollenkaan vai teitkö nämä ihan itse? On kyllä hienot." 
Vastasin sen olevan salaisuus ja se onnekseni riitti vastaukseksi tällä erää, sillä seuraava ääni jonka kuulin oli pieni flunssainen kuorsaus mun kainalossa.

Mutta ollaanhan me vanhemmat aika taitavia, sellaisia oman elämämme taiteilijoita että oksat pois. Tuo minun mestaripiirrokseni sai mut ajattelemaan, että jos sitä olisi aina kaikesta tekemästään yhtä ylpeä ja onnellinen mitä omista lapsista, olisi tämä maailma melkoisen paljon onnellisempi paikka.



Kuvittele tilannetta aamukakalla. Peiliin katsoessa kun peset käsiä vinkkaisit silmää että wau miten upee. Parempaa et olisi voinut ikinä saada aikaiseksi.
Sulavasti kakasta tuli mieleeni tilanne parin päivän takaa jossa mut huudettiin pyyhkimään ja näin tehdessä huomasin  tavaran alla olevan pillimehun. Luonnollisesti kukaan ei tiennyt miten se pillimehu oli sinne ripulikakan alle pynttyyn joutunut, mutta yhdessä epäilimme isin sen sinne laittaneen. Samalla kun hän oli kastellut uudet aurinkolasini käsidesillä. 

Ajattele tilannetta kun sun lapset huutaa takapenkillä pissahätää, nälkää, kylmää ja kuumaa että vitsit miten upeeta että sulla on noin kirkasääniset lapset. Hitto miten hienosti valmistetut.

Kun ne kinaa, hakkaa, potkii ja valittaa ajattelet vaan nokka pystyssä et mä oon niin hyvä näissä mun duuneissa että osasin tehdä tyyppejä jotka jo lapsena tietävät mitä haluavat ja tekevät sen eteen mitä tahansa. 

Kun ne ei illalla nukahda millään, eikä ketään ainakaan väsytä sano ääneen miten hienon työn sä olet tehnyt kun teidän arki on niin mahtavaa ja upeeta, ettei kukaan halua edes nukkua kun on niin pirun kivaa.



Mä sanoisin että ero itsekkyyden ja itserakkauden välillä on ihan valtava. Itsekäs ihminen ajattelee ensin itseään ja sen jälkeen muita jos jaksaa. Itseään rakastava ihminen taas arvostaa itseään ja antaa sen todellakin näkyä. Lapset osaa kadehdittavan hyvin tuon jälkimmäisen ilman pienintäkään häpeäntunnetta. Niin makeesti että meidän pitäis mennä vähän vastaan ja ottaa enemmän oppia tuosta asenteesta. Olla ylpeitä ilman tunnetta että hitto mikä itsekäs ämmä.
Toivotaan ettei kukaan lapsi koskaan unohtais tuota tapaa, vaan uskaltaisi aina olla yhtä aidosti ylpeä itsestään ja antaa sen näkyä. 

Kun sä rakastat itseäsi ja asioiota joita sä olet saanut aikaan, on sun paljon helpompi hymyillä ja nauttia elämästä. Olla ylpeä niistä sun tekemistä käsivarsista ja tavasta miten just sä keität mailman parasta aamupuuroa ja osaat pyyhkiä peput parhaalla mahdollisella tavalla teidän perheessä ikinä. Paljon paremmin mitä naapurin muija, jolla on paljon siistimpi piha mitä sulla. 

Ida

Tervetuloa seuraamaan meidän arkea vähän enemmän instagramin puolelle tästä, ja facebookkiin tästä.