17. huhtikuuta 2018

Äiti joka heitti pois rakentamansa idyllin. Se otti loparit.

Tiedätkö sen fiiliksen kun sulla on ihan kiva vakkariduuni, suuri asuntolaina, ihanat lapset, maailman paras mies ja hurmaava  koira. Ihanat ystävät ja hullu suku. Omakotitalo, auto ja kaunis mutta vallattomaksi muuttunut hoitamaton piha. Mulla oli ne kaikki kunnes yks päivä mä sain tarpeekseni.

Yks päivä mä sanoin ne sanat puhelimeen kädet täristen ja kyyneliä pidätellen. Minä haluan irtisanoa itseni. Ne sanat tuntuivat vaikeilta, aivan kuin vieraalta kieleltä. Reilun kahdeksan vuoden jälkeen samassa työpaikassa oli mun aika jatkaa matkaa kohti uusia haasteita, kunnianhimoa ja päämäärätietoisia tavoitteita.



Kuka idiootti lähtee vakityöstä tyhjän päälle? Minä. 

Musta tuntui alkuun henkisesti tosi pahalta mutta hetken kuluttua jo paljon kevyemmältä mitä aikoihin. Huomasin kuumehuuruissani hymyileväni ilman syytä pitkästä aikaa. Sen jälkeen iski paniikki ja pieni epätoivo. Olenko minä hullu? Kuka idiootti lähtee vakityöstä tyhjän päälle? Minä. Mä uskon ja toivon että kyllä hyvälle tyypille jotain töitä löytyy. Ellei, niin sitten katsellaan ajatuksella hieman enemmän koulutustarjontaa. Olenhan mä vielä ihan hyvänikäinen. En nuori, mutten missään nimessä mikään vanha.
Ei sitä koskaan tiedä. Mutta sen minä tiedän, että yksikään työ ei ole sinua varten, jos sinä et siitä nauti. Eihän se palvele ketään. Ei työntekijää, ei työnantajaa eikä sitä palvelunostajaa.
Mä en halua tulla sellaiseksi keski-ikäiseksi elämäänsä kyllästyneeksi tarjoilijaksi jolla on aina naama nurin. Mä haluan mieluummin olla nainen joka nauraa ja hymyilee perheensä kanssa, eikä kiukuttele jatkuvasti. Työn tulee olla mielekästä, siitä pitää saada virtaa ja kokea olevansa siinä hyvä sekä arvostettu.

Olisiko nyt  aika elää taas hieman enemmän itselleen kun lapset kasvavat? Aika ajatella itsekkäästi mitä minä haluan? Olla kunnianhimoinen muunkin kuin kasvatuksen suhteen? Pitää omasta mielenterveydestä ja kehosta huolta eikä vain kahdesta pienestä. Ehkä.
Rehellisesti? Minulla ei vielä ole pienintäkään ajatusta että mitä se olisi, mutta uskon sen kyllä keksiväni kunhan ajatukset hieman tasaantuvat. Alkaisiko sitä tässä kohtaa sittenkin kotiäidiksi?
Tuskin nyt sentään, mutta haluaisin ehdottomasti työn, jota voisin tehdä arkipäisin ja inhimillisiin aikoihin verrattuna ravintola-alaan, jossa olen työskennellyt viimeiset viisitoista vuotta. Mä haluan harrastaa jotain ja että mun lapsilla ois myös mahdollisuus siihen. Se on kovin vaikeaa epäsäännöllisillä työajoilla, sillä koen hölmöksi maksaa kalliita maksuja ja todeta, että pääsen paikalle joka kolmas kerta jos tuuri käy. Haluan odottaa perjantaita, saunapäivää ja kokonaisia kahta päivää koko perheen kesken kotona.
Mä haluan rakentaa yhteisiä muistoja kun pojat ovat vielä pieniä sen sijaan että muisteltaisiin niitä läpystä vaihtoja ja aikaa, kun äidillä ja isillä oli koko ajan kiire. Rahalla saa ja hevosella pääsee on ihan totta, mutta on muutama kultaakin kalliimpi  asia mitä minä en takaisin saa edes rahalla, ja se on meidän lasten lapsuus, yhteinen aika  ja muistot noista molemmista.




Aikansa kutakin

Mä haluan vastuuta, haasteita, päämääriä ja tavoitteita. Ravintola-ala ei sitä mulle enää pysty antamaan, sillä minä en itse ole valmis joustamaan siitä miten minä sen kaiken haluaisin. Mun toiveet ja tavoitteet eivät vaan enää kohtaa ravintola-alan työhön reilulla tavalla muita ajatellen.

Alalta ja ennenkaikkea voikkareilta mä olen saanut monia elinikäisiä ystäviä, sellaisia täyden kympin hulluja kultakimpaleita. Sellaisia joita mä ikävöin jo vaikken ole vielä edes lopettanut. Ravintola-alan ihmiset on aitoja, rehellisiä ja suoria. Just sellaisia piirteitä täynnä joita mä arvostan kaikkein eniten.
Ne on sellaisia tyyppejä jotka tietää mitä mä tarkoitan kun mä sanon, että parempi nyt kuin viikko ennen juhannusta?

Se voi olla että kohta kaupataan facekirppiksellä mun omaisuutta, tai sitten mä tuun kertomaan teille uudesta työstä. -Toivon toki tuota jälkimmäistä. Mutta jos mä en saakaan töitä? Jos mä en enää kelpaakaan työmarkkinoilla? Mitäs mä sitten teen? En ole ikinä ollut työttömänä, joten en todellakaan tiedä. Ehkä näitä olisi pitänyt ajatella ennen kuin toimii?

Tämä olkoon samaan hengenvetoon myös avoin työnhaku, eli ota mut hei töihin jos haluat aidon, rehellisen ja pirun hyvän asiakaspalvelijan sun tiimiin, inhimillisin työajoin ja hyvällä palkalla -tietenkin.

Kun kerroin päätöksestäni muille sain anopiltani kauniin viestin, voiko paremmin edes sanoa pelonsekaisissa tunnemyrsyssä pyörivälle naiselle?

"Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Joskus vaan täytyy läimäyttää se ovi kiinni, jotta näkisi sen avoimen oven. Se on rohkeutta ja se palkitaan."







Ida

20 kommenttia:

  1. Kiva kirjoitus. Kaiken lisäksi kuin suoraan mun elämästä.

    Hoitovapaalle jäädessäni päätin, että 17 vuotta päiväkodinsetänä riittää. Tykkään kyllä työstäni, mutta kaipaan jotain muuta.

    Mitä tuo muu on, siitä ei ole aavistustakaan, mutta ehkä se selvenee kuluvan koti-isävuoden aikana. Nyt keskityn täysillä näihin isihommiin.

    Onnittelut rohkeasta valinnasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! 👌🏽
      Kyllä sen sitten tietää ”kun aika on” -alko soimaan päässä se mainos. 🙄
      Joskus se vuoden-kahden hajurakokin saattaa auttaa jo pitkälle et jaksaa taas.

      Poista
  2. Itsellä haaveissa uudelleen kouluttautua. 10 vuotta avustajan töitä koulu- ja päiväkoti-ikäisille alkaa riittää. Määräaikaisia töitä ja aina se olet sinä joka joustat. Välillä on pomona ollut täysi tyranni ja jos on päässyt ihanalle pomolle töihin, on tiennyt 6kk päästä sopimuksen loppuvan ja avustajantarpeen olevan ohi. Ärsyttävää.

    Olen 10 vuoden aikana käynyt läpi 7 paikkaa. Sen lisäksi, että olen ollut kotona äitiyslomalla kaksi kertaa. Työsuhteet vaihdelleet muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Kyllä sitä on kummasti tullut olo, että olisi kiva työllistää itse itsensä. Tai tehdä edes työtä josta nauttii, paikassa jossa saisi pysyä. Hoitoala ei sitä tarjoa.

    Joskus ne tyhmänrohkeat teot on niitä kannattavimpia! Asioilla on tapana järjestyä. :)



    - Ida

    https://naissanelioissa.wordpress.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Ida (oot huippu mimmi, tiiän nimestä!)

      Tuo kuullostaa kurjalta. Jokaisen palkansaajan tulisi tuntea itsensä arvostetuksi, sillä kun työntekijä tuntee olevansa hyvä on lopputulos pirusti parempi.

      Toivon sulle Ida pelkkää hyvää ❤️

      Poista
    2. Kiitos!

      Ja se on just näin. Kun työntekijät tuntee olevansa arvostettuja ja homma pomon kanssa toimii, on työpaikalla kiva olla ja se näkyy!

      Tsemppiä sulle uusiin kuvioihin! ❤

      - Ida

      Poista
  3. Ihanan rohkea päätös, tsemppiä tulevaan! :)

    VastaaPoista
  4. Minä irtisanoin itseni huhtikuussa 2011 samanlaisessa tilanteessa. Mulla ei todellakaan ollut tietoa jatkosta. Kesän aikana kuitenkin työllistyin ja sain vielä koulupaikan. Tsemppiä! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuullostaa niin helpottavalta! 🙏🏼
      Onneks mulla on haastatteluja jo kalenterissa. 👌🏽❤️

      Poista
  5. Rohkea päätös! Mä irtisanouduin vanhempainvapaalla vakkariduunista ja sit töihin palasin ihan eri alalle ja en voisi tyytyväisempi olla nykyään. Vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että se voi olla paras päätös aikoihin. Mä uskon että sulle käy hyvin ja löydät kivan uuden työn! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ilona kauniista sanoista! 😍
      Nä uskon kanssa et tää on mulle se uus alku.

      Poista
  6. Arvostan! Rohkea veto! Saat olla ylpeä, moni ei samaan pysty!

    Mies teki saman joitain vuosia sitten, heittäytyi tyhjänpäälle, vaimo äitiyslomalla ja iso asuntolaina. Parin kuukauden päästä löytyi uusi huippuduuni. Ja se ärtynyt stressaantunut väsynyt olento muuttui omaksi rennoksi itsekseen. Työssä viettää paljon aikaa elämästään ja se vaikuttaa kaikkeen muuhun elämään niin suuresti, ettei sitä aina edes tule ajatelleeksi. Onneksi sä ajattelit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Ja hyvä sun mies! 💪🏽 Kyllä se työ on vaan niin suuri iso palkansaajan elämää, että se todellakin heijastuu kotiin ellei se miellytä.

      Poista
  7. Olen aina pitänyt ihan hurjasti blogistasi. Raikas ja rehellinen tyyli puhua asioista ja kuvasi saavat tosi usein hymyilemään. Muutaman reseptin olen myös napannut blogistasi. Jatka pliis samaan malliin! Ihastuttavaa kevään odotusta ja terveiset Maitokahvimedian tiimiltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Mira-Marie ❤️
      Kiitos kaunis sanoistasi, merkitsevät paljon. 😭😍

      Poista
  8. Onnittelut! Tuollainen päätös on oikea, mutta vaatii rohkeutta. Työn mielekkyyss on kuitenkin yksi suurimmista elämänlaatuun vaikuttavista asioista, ottaahan duuni suunnilleen kolmasosan vuorokaudestamme ja puolet valveillaoloajasta.

    VastaaPoista
  9. Joskus on räväytettävä, jos aikoo perusarkea muuttaa! Varmasti oikea päätös. Ymmärrän täysin ajatuksesi keski-ikäisestä elämään kyllästyneestä työn raatajasta. Kammoksun samaa ja mm. siksi itse päädyin taas opiskelemaan. Toivottavasti uusi alku tuo elämääsi kiinnostavia haasteita! Jään mielenkiinnolla seuraamaan😊

    VastaaPoista
  10. Olet tosi rohkea! Mulla tuli tästä tekstistä ihan kylmät väreet, siis sellaiset "jännittävät" että wau, joku uskaltaa! <3 toivotaan että uusi työ löytyy, ja löytyyhän se!

    VastaaPoista
  11. Tosi hienoa ja välillä o pakko tehdä hullun rohkeita juttuja päästessään eteenpäin elämän junnaavasta kohdasta, itse olen tehnyt kaksi raskasta päätöstä 2011 ja nyt 2018 mutta se oli pakko ihan oman terveydenkin vuoksi. Tsemppiä sullekin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ❤