27. joulukuuta 2017

Ihan hyvä on tarpeeksi.

Sinne se meni. Joulu ja pikkuhiljaa koko vuosi 2017. Ne menivät ihan hyvin. 

Jossain kohtaa mennyttä syksyä mä mietin aamulla peiliin katsoessa että mitäköhän vi**ua?
Kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta. Ne olivat joko yhtä pitkiä tai yhtä lyhyitä. Samanvärisiä, tai värittömiä. Kylmiä tai kuumia. Hyviä tai huonoja.

Vapaapäivät olivat raskaita ja kaipasin töihin. Samalla taas työpäivät olivat mukamas niin kurjia  ja tahdoin vain kotiin. Kun pääsin kotiin, halusin vain töihin ja toisinpäin.

Kuitenkaan en kokenut oikeutta valittaa, sillä kaikki oli ihan hyvin. 


Lapset olivat maailman napa ja ikävöin niitä samalla sekunnilla, kun jätin heidät päiväkotiin ja ajoin töihin. Kun taas vapaapäivinä saatoin itkeä vessassa salaa tunnetta, että mitä minä olen tehnyt väärin kun ne taas vain tappelevat ja kiukuttelevat.
Kunnes iltaisin pienet kädet kietoutuivat kaulaani kuiskaten; "Äiti, minä olen sinun rakas ja sinä minun."
Ystävistä alkoi pikkuhiljaa tulla kavereita, ja kavereista tuttavia. Tuttavista taas tiedän ton tyypin -tyyppejä. Niille en enää juuri edes puhunut, sillä epäluulo ja pelko siitä oli niin suuri, että taas joku kuitenkin  jotakin, jossain. Ainoastaan työkaverit tuntuivat aidoilta ihmisiltä, perhettä lukuunottamatta.

Sinä yhtenä aamuna mä olin juuri herännyt ensimmäiseen päivään naisena, joka haki uupumuksen takia ulkopuolista keskusteluapua.
Aluksi mä olin että ei stna, mä olen hullu eukko joka ei vaan kestä tätä maailmaa. Mutta sitten tää tyyppi saikin mut tajuamaan, että ei  mun  tarvitsekaan. Mun tarvitsee vaan kestää tää mun oma kupla, ja tehdä siitä sellainen, ettei se ole kestämistä vaan elämistä ilolla.

Mä palasin työelämään vauhdilla syksyllä 2016. Lapset olivat silloin 2v8kk ja 1v3kk. Siihen saakka mä olin ollut kotona mun lasten kanssa. Lukuunottamatta sitä puolen vuoden väliä esikoisen äitiysloman päätyttyä kun odotin kuopusta. Lapset menivät ensikertaa päiväkotiin, ja minä jatkoin tutussa firmassa täysillä tunneilla työt. Aika suuri muutos, voisin myöntää.

Mutta miten siinä kävi? Siinä kävi niin, että ihminen, joka vaati itseltään täydellisyyttä lähes kaikessa yritti pitää saman tason ja tavoitteet nyt töissä käydessä  kuin äitiyslomalla ollessaan. Hän jaksoi sitä melkein vuoden. 
Kotona oli aina todella siistiä, pyykkikorit olivat tyhjiä, pedit pedattuja ja terveellinen  ruoka oli aina valmiina. Jääkaapissa oli aina tavaraa ja kaikilla oli puhtaat ja ehjät säänmukaiset vaatteet päällänsä. Kierrätettiin, ekoiltiin ja yritettiin olla tosi hyviä kaikessa mitä tehtiin.
Askarreltiin ja käytiin kylässä. Mies toki apuna näissä kaikissa, mutta kun minä itse -mentaliteetti on myös kovin vahvana tässä itsepäisessä muijassa. (Uskallapas koskea mun pyykkeihin.)

Mä en laita lapsia hoitoon ilman pahaa mieltä. Mä koen, että ne on meidän ja me ollaan ne haluttu joten me ne myös hoidetaan. Mutta samalla niskassa höyryää lainat ja laskut. Eli ne on vaan laitettava, että voi käydä töissä.
Isovanhemmat toki hoitavat meidän lapsia todella mielellään, mutten mä kehtaa pyytää. Enkä halua. Tavallaan koen ettei heidän tarvitse tehdä sitä kasvatustyötä mitä nuo uhmaurpot nyt vaativat. Se on meidän, vanhempien duuni.
Mikä idiootti ajatusmaailma? Niiden ei tarvitse, mutta ne saavat. Sanoi joku fiksu joskus lohduttaen.

Kuullostaa varmasti ihan perusjutuilta, mutta kun ne kaikki menevät vielä siitä vähän yli. 

Näin jälkikäteen sen sanoo jo järkikin, ettei tuo vaan toimi. Ei vaan pysty suorittamaan samalla teholla ja tuloksella, jos meinaa pysyä mukana vielä täydessä palkkatyössäkin. Siihen ei vaan riitä kellosta tunnit eikä kropasta mehut. Siitä uupuu vahvempikin muija.

Eniten mua ehkä ihmetyttää se, että miten mä tarvitsin näin yksinkertaisen asian selvittämiseen ammattilaisen apua? Ylpeys? Itsepäisyys? Ehkä. Nämäkin asiat mä sisäistin vasta viikkojen päästä meidän keskusteluista, kun sain etsittyä ihan itse ne tavat ja asiat mitä hän sanomisillaan tarkoitti.

Me aloitettiin siitä, että mä opettelin istumaan sohvalla tietäen, että keittiössä on tiskiä tai pyykit on vielä viikkaamatta. Melko kreisiä. Mä teen ne sitten myöhemmin, ja se on (melkein) ihan fine. Mä jopa menin itseeni enkä korjaa muiden (Jussin) tekemisiä, vaan ne riittää mulle just niin kuin ne on tehty, vaikkei ne oo just sillä mun tyylillä tai tavalla tehty. Hullua.

Halusin jakaa nämä loppuvuoden kamppailut teidän kanssa sen vuoksi, että kuulin tämän olevan todella yleistä nuorten äitien keskuudessa jotka palaavat töihin perheen perustamisen jälkeen.
Ja myös siksi, että minun ystävä- ja lukijapiiriini kuuluu niin mahdottoman monta upeaa nuorta äitiä, joille aihe on melko ajankohtainen.

Olkaa hyvät ihmiset armollisia itsellenne. Ihan hyvä on todellakin riittävästi.

Vuoden 2018 kultainen lanka mun elämässä tulee ehdottomasti olemaan armollisuus ja palautuminen. Opettelen olemaan ajattelematta muiden mielipiteitä musta, sillä niitä mä en voi muuttaa, jos ne on jo omassa mielessä aikoinaan tehty. Mutta sen sijaan mä keskityn olemaan hyvä ihminen niille, joista minä pidän ja arvostan. Mä vaalin niiden ystävyyttä ja rakkautta kaikella sillä energialla minkä mä menettäisin pahoittaessani mieleni niistä huonoista.


Mä myös etsin aktiivisesti itselleni sitä omaa harrastusta joka palauttaisi mun ylikierroksillä käyvän mielen hektisten päivien jälkeen ja antais mulle sitä kunnollista omaa aikaa. Tähän asti se on ollut tää blogi. Mutta musta tuntuu että mä tarvitsen vielä jotain muuta. Blogin lopettamistakin mä kyllä mietin, mutta on tää silti mulle vaan niin rakas harrastus, joka antaa huomattavasti enemmän kuin ottaa.
Yksi uusi tuttavuus tuossa totesikin, että yhtä huonoa palautetta vastaan sä tarvitset aina sen kymmenen hyvää että se on sun mielelle  ok, ja mä oon just just vielä siinä rajalla, ja pysyn siellä vahvasti kun jätän nyt tietoisesti ne höpöhöpöt omaan arvoonsa.
Kaikki loistavat ideat jotka eivät liity siivoukseen tai työhön otetaan lämmöllä vastaan.

Ida,
ps. Minä olen ihan hyvä ihminen, ja stnan hyvä äiti.



23 kommenttia:

  1. Sä olet just täydellinen ihana ittes joja päivä, kuukausi ja tunti. Opit tipuaskelin tai harppauksin välillä taaksepäin kaatuen, mutta opit... elämään NYT. Elämään hetkessä. Oot niin vahva kun oot hakenu juttuapuu. Oon ylypee susta.

    -Ansku-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mää vielä opin. Kunhan vaan muistutan aina itse itseäni että mitä ja miksi. :)

      Poista
  2. Ei aina tarvitse mennä hyvin vaan ihan hyvin on ihan fine! Mahtavaa että päädyit hakemaan juttuapua ”vaivaasi” :) huisia ensivuotta!

    VastaaPoista
  3. Sä oot just hyvä noin! ❤️ Kävin samanlaisia asioita läpi aika lailla vuosi sitten. Palasin vuorotyöhön täysillä tunneilla takaisin ja esikoinen hoitoon vuoden vanhana. Mulla oli pohjalla vielä huonosti mennyt synnytys, mitä en ollut käynyt lävitse juuri ollenkaan.
    Olin itse pahin ja julmin kriitikko itselleni. Nyt ollaan vuosi opeteltu olemaan armollisempi itselleen ja on helpompi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että on jo helpompaa. Mä myös toivon että tää tästä. Pitää vaan muistuttaa itseään näistä aiheista aina aika-ajoin, ja tehdä niitä asioita enemmän joista nauttii. :)

      Kiitos Tiina kommentistasi.

      Poista
    2. Nimenomaan! Mäki luulin aluksi olevani yksin tän asian kanssa kunnes huomasin että aika moni käy samankaltaisia asioita läpi ruuhka vuosina.
      Ja mä oon pohtinut paljon sitä kuinka sosiaalinen media vaikuttaa myös. Monesti siellä näkee sitä ihanaa arkea eikä sitä kun uhma ikäisen kiukuttelua. On siis huippu hienoa että avaat omia ajatuksia!:) ei ole helppo aihe, mutta uskon että joku voi saada tästä fiiliksen "hei en mä olekaan yksin näiden olojen kanssa"

      Poista
    3. Ja ehdottomasti kannattaa hankkia uusi harrastus! Mulle oli kuntosali. Vaikka en ole himo urheilija, mutta sain mut tekemään jotain ihan muuta kuin oravanpyörässä!

      Poista
    4. Just näin! Eihän se nyt vaan voi olla vaan sitä siistiä kotia ja kilttejä lapsia. Itse jätin snäpin, ja keskitän sen energian ja sen tuoneen pahanmielen johonkin aivan muuhun. Harrastusta en vielä(kään) ole keksinyt, mutta voin jo paljon paremmin.

      Poista
  4. Hyvä postaus! Itsekin uuvuin kun tein kokopäivä työtä,kahta osapäivätyötä,uusi arki uuvutti tosi paljon kun oravanpyörä alkoi. Nyt äippälomalla ja yritän nauttia ennen seuraavaa oravanpyörän alkamista:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauti Tiina täysillä, ja astu seuraavaan orvanpyörään kypärä pääsä. ;)

      Poista
  5. Ei tätä aikaa turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi... hienoa, että huomasin itse, kun ei enää jaksa. Minä tajusin ekalla kierroksella ihan liian myöhään ja siitä tulikin burnout. Harrastus lopulta auttoi ylös. Tsemppiä ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin. Kiitos tsempeistä, kaikki tulevat käyttöön. :)

      Poista
  6. Oi tää teksti oli juuri sitä mitä tarvitsin! Joku muu tuntee myös tällä tavalla. Kynnys hakea keskusteluapua on mulle todella korkea, mutta onneksi mulla on ihana mies jonka kanssa olen tätä "riittämättömyyttäni" vatkannut. Olen opetellut jo tämän vuotta sietämään sotkua, ja on kyllä karvasta kalkkia nieltäväksi. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. Suunta kuitenkin oikea. Omaa harrastusta olen myös miettinyt. Tsemppiä meille kaikille ruuhkavuosissa rämpiville ja parempaa vuotta 2018!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitod kaunis kommentistasi!
      Tulee tässä itselle(kin) niin hyvä mieli näistä kommenteista! ❤️ Sellanen jes, kyllä tää tästä.

      Poista
  7. Kiitos sinulle! Täälläkin yksi "hullu" suorittajaäiti, jolle ei vain tunnit riitä. Oikeasti eniten kaipaan vain sitä, että saisin rauhassa haistella lapseni päätä ja illalla jaksaisi hymyillä puolisollekin. Olkaamme armollisia itsellemme!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi, olisin voinut tuon kirjoittaa itsekin, sen verran osuva tuo viimeinen lause. ❤️🙌🏻

      Poista
  8. Tunnistan tuosta sun tekstistä paljon itseäni! Miksi sitä ei osaa pyytää apua, ja miksi täytyy vaatia itseltään liikaa! Kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä! Tärkeä aihe, mukava kun kirjoitit!

    Oma harrastus kuulostaa hyvältä! Se tekee varmasti hyvää! Armoa ja iloa uuteen vuoteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koitos Minnea!
      Niin. Miksi? Sen kun vielä saisin selville, oisin pidemmällä tässä aivotyössä.
      Kiitos kaunis kommentistasi.

      Poista
  9. Hyvä postaus! Välillä me naiset ollaan sellaisia supersuorittajia eikä osata pyytää apua vaikka tarvittaisiin sitä kipeästi. Onneksi olen itse oppinut iän myötä, että pitää ja kannattaa olla myös armollinen itselleen. Kaikkea ei tarvitse/jaksa/pidä suorittaa vaikka alitajunsa vaatiikin tekemään näin. Upea juttu on myös se, että uskalsit pyytää ulkopuolista apua ja käydä juttelemassa tilanteesta ammatti-ihmisen kanssa. Tsemppi uuteen alkavaan vuoteen!

    VastaaPoista
  10. Ihanan rehellinen kirjoitus! Sä oot hyvä juuri sellaisena kuin oot - me kaikki ollaan riittävän hyviä ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koitos Heidi!
      Ja jep, niinhän me ollaan. Siitä pitäis vaan muistuttaa toisiamme vähän useammin.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ❤