13. syyskuuta 2017

Krooninen vai akuutti? (vauvakuume.)

Mä kärsin todellakin kroonisesta vauvakuumeesta. Välillä se ihan satuttaa, itkettää ja harmittaa. Mutta  useimmiten se vaan naurattaa. Mä en ehkä tiedä mitään yhtä täydellistä kuin vauva. Oma vauva. 




Krooninen tila määritellään siten, että kyseenomainen asia on vaivannut kauemmin, mitä sen korjaamiseen vaadittu aika vie. Eli näin ollen koen tilani olevan parantumaton.

Mun raskaudet ovat olleet loppupeleissä ihan helpot, ainakin jälkimmäinen. Mä jaksoin ja voin hyvin, enkä edes kokenut olevani mitenkään valtava saatika ruma. Synnytykset olivat nyt se pakollinen paha, en tykännyt mutta ei niistä nyt sen enempää, kuin että molemmat ovat tulleet leikkauksella eikä alakautta. Ensimmäinen vasten tahtoani ja toinen omasta tahdostani.


-13


Vauvavuodet olivat molemmat ihania. Uskomattoman helppoa aikaa. Molemmat pojat lähes nukkuivat ekan puolivuotta välillä syöden. Me mentiin ja touhuttiin, ja elämä ihan oikeasti oli pelkkää aurinkoa.


Vili -15


Miksen siis haluaisi enää vauvoja? Mä haluaisin. Tai mun sydän haluaisi. Vaikka jatkuvalla syötöllä, se ihan huutaa että tänne niitä vauvoja. Mutta mun järki sanoo ettei me siihen ihan oikeasti pystyttäis. Kaksi menee siinä niin kivasti. Ne saa meiltä sopivasti huomiota vuorotellen, ne on helppo saada hoitoon tarvittaessa ja niiden kanssa pääsee ihan kivasti minne tahansa ilman lisäapua. Ihmisille, joille työnteko on pakollista ihan toimeentulon, kuin oman mielenterveyden kannalta kaksi on just hyvä määrä.
Mä koen, että mä menen koko ajan mun jaksamisen kanssa ihan äärirajoilla. Välillä mun tekis mieli juosta kunnes en enää pysty, sukeltaa ja huutaa tai vaan istua yksin hiljaa autossa. Mä saan voimaa mun työstä, ystävistä ja tottakai lapsista. Mutta jaksaisinko mä jos meitä ois enemmän? Mä en ihan oikeasti usko.

Näillä meidän lapsilla on niin pieni ikäero, että mä koen meidän pääsevän jo ihan helpolla. Meillä on oikeasti tosi kivaa. (enkä väitä, ettei suurperheillä olisi.) Haluaisinko mä sekoittaa vielä kerran (kaks tai viis kertaa) tän täydellisen pakan?
Meille on poikien isän kanssa molemmille tosi tärkeää se, että lapset saavat kokeilla ja harrastaa mahdollisimman laajasti ja laadukkaasti, molemmat.
Olisiko meillä varaa siihen, jos meitä olisi tuplamäärä?  Musta tuntuu, että päiväkotimaksut on jo kahdella ihan valtavat. Siihen kun plussataan vielä yksi tai useampi, olisi mun rahallisesti järkevämpää olla kotiäiti. Jos mä olisin kotiäiti. Ei. Mä en voisi olla täysipäiväinen kotiäiti, jos mä haluaisin olla täysipäinen ihminen. Mä en vaan osaa sitä, kaikella kunnoituksella harrastuksissa juokseville supernaisille. Ja tämä on mulle itselleni aika vaikeeta myöntää. Mä en olisi hyvä kotiäiti. Mä olen parempi äiti työssäkäyvänä äitinä.


Luka -13

Mä en ole itse pienenä harrastanut. Ehkä ihan omasta halustani, sillä en vieläkään tiedä mikä ois se mun juttu. Laiska nautiskelija kun olen. Ei meillä varmaan ois ollut varaakaan, sillä sisko kyllä harrasti. Kilpailumielessä, joten uskon ettei se mitään halpaa leikkiä ollut. Oman luonteeni kun tiedän, olenko voinut jo lapsena ajatella ettei mun tarvitse, sillä sisko haluaa? Ihan varmasti mä olen kuullut ne tuskailut kun ei rahat meinaa riittää. Kyllä mä muistan kun mua vietiin jollekin futisleirille, ja toitotettiin että koita nyt ees siellä jaksaa olla, ettei tätäkin makseta turhaan. Ei tullut musta futistähteä ei.

Mulla kestää taskuparkin teossa kohtuuttoman kauan. Minibussilla menis ikuisuus? Se on ollut meille molemmille aika iso juttu, että auton on oltava maksimissaan farkku. Koira menee takaluukkuun, ei vissiin vauvat? Viitsi vitsi.

Luka -13
 
Mun mielestä on parasta ottaa molemmat lapset kainaloon kun mennään nukkumaan. Kun kävellään, ja molemmat nappaa mua vaivihkaa kädestä. Leffailtana on huikeeta kun kaksi pientä päätä nojaa sun kylkeen, vaikkakin ne kurotteliskin vaan poppareita.


Pelkkää rakkautta <3


Mä kiitän onneani, että mulla on ystäviä, jotka saavat vauvoja. Sillä sekin on ihan uskomattoman upeeta, kun sun ystävä luottaa sun syliin lapsen, jonka iän voi laskea yhden käden sormilla. Ja ne sormet on päiviä. Ne samat ystävät pyytää sua hoitamaan ekaa kertaa sitä vauvaa sen muutaman tunnin, kun on jotain pakollista menoa. Ne lähettää sulle kuvia, ja kysyy mielipiteitä nimestä. Sillä ne tietää ettet sä vaan pysty sanomaan ei, ikinä. Vaan  mieluummin kiitos. 

Mä luulen että mulla on myös joku näkymätön magneetti,  joka saa mun ystävät kertomaan siitä haaleasta plussatestistä. Katsellaan kuvaa eri valossa ja eri filttereillä, jos joku näyttäisi selkeemmältä.
Se on niin ihana olo, kun joku kertoo sulle salaisuuden, joka on vielä niin hauras ja uusi, ettei itsekään usko sitä todeksi. Se on ihan huikeeta elää mukana sitä jännitystä. 
Mä olen myös itkenyt mukana useammat keskenmenot mitä haluan edes kertoa. Se on ihan järkyttävän  kamalaa, mutta samalla se on myös etuoikeutettua mulle, että saa olla siinäkin tukena.

Voiko ihminen haluta vauvoja, muttei kuitenkaan halua? Koitanko mä nyt vaan vakuuttaa itselleni, ettei siinä vaan ole mitään järkeä? Kyllä kolme tai useampi menee siinä missä kaksi? Ainakaan kaksi ei mene siinä missä yksi, sano mun sanoneen. 



Ida

6 kommenttia:

  1. Sitähän sanotaan, että useilla äideillä on aina se yhden lapsen vaje, vaikka kuinka monta lasta jo olisi ennestään �� itselläni se ainakin pitää paikkansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tä on ainakin mulla totta. Vaikka se pieni järki tuolla jossain syvällä yrittää pitää puoliaan.

      Poista
  2. Mullakin on krooninen akuutti vauvakuume. Haluaisin lisää vauvoja, haluaisin olla raskaana, jopa synnyttää ja se vaaleanpunaisen kuplan vastasyntynytaika, oih. Mutta lapsia en halua yhtään enempää kuin nää kaks niin silleen tää on mahdoton yhtälö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä melko mahdoton. 😅 Ja nyt kun talossa juoksee kaksi uhmaikäistä vallan järjen hiventäkään, yritän kuunnella enemmän sitä järkeä kuin sydäntä. Vaikka vauvat. ❤️❤️

      Poista
  3. Mulla on kaksi lasta, raskauksia takana tuplasti. Mä haluaisin vielä joskus kokea sen, kun plussa piirtyy testiin. Mutta en sitten sitä jatkuvaa pelkäämistä, mikä alkaa about saman tien. Muistan jokaisen huikean onnen tunteen, jonka plussa on saanut aikaan. "Me saadaan vauva, mun sisällä kasvaa elämä!" Mutta valitettavasti muistan myös ne tuskat, kun siitä pienestä ihmeestä joutuu luopumaan. Sitä tai sen pelkoa mä en halua kokea enää ikinä.

    Mä haluaisin vielä joskus synnyttää. Ne on olleet ihanimpia kokemuksia, hienoja, hauskoja ja voimaannuttavia. Se, mitä olen saanut kehostani irti sillä hetkellä. Se kaikki kipu, sisu, rakkaus. Mä voisin huvikseen synnyttää koska vaan! Mutta mä en haluaisi enää ikinä elää sitä pikkuvauva-aikaa.

    Mun lapset on olleet "helppoja" vauvoja. Toinen on vieläkin. Silti musta tuntuu, että elämä alkaa vasta taaperosta. Esikoisen kohdalla järkytyin tajutessani, etten olekaan vauvaihminen. Rakastan mun lapsia (myös vauvoina), mutta en vain ole silloin parhaimmillani.

    Mä olen myös äiti, joka on lapsilleen parempi äiti työssä käyvänä. Ei se perhe siitä häviä, mutta ei musta ole kotiäidiksi. Nyt olen kotona molempien kanssa ja välillä varovasti kuiskaan, että hyvinhän tää menee, mutta toisena hetkenä oisin valmis ajamaan rekalla seinään. En mä oo kotiäiti. Oon ihan mahtava äiti mun lapsille, mutta en kotiäiti.

    Ei meilläkään tila, talous, aika, jaksaminen tai mikään antaisi tilaa enää kolmannelle lapselle, lähinnä kolmannelle menetykselle tai raskaudelle tai vauvavuodelle.

    Ja silti. Silti mä salaa mietin, että kävispä vielä joskus vahinko. Koska joku mun sisällä kaipaa sitä kaikkea vielä kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Maija!
      Mä luin tätä kommenttia pitkään, ja se vaikuttaa edelleen siltä että mä olisin kirjoittanut sen ihan itse.
      Ihan samoja ajatuksia ja oivalluksia.

      Just podin mahavaivoja kun söin sopimatonta. Ehkä se onkin vauva? -huomasin ajattelevani.
      Jokainen ilmavaiva. Onkohan se vahinko? 😂 Kamalaa, mutta samalla aika ihanaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ❤