Kaksplus.fi

1. heinäkuuta 2017

Veljesrakkaus.

Rakastan rakastan. Mun kaikki pelot ja ylpeyden aiheet, nuo maailman upeimmat pienet pojat. Ne on  niin mahdottoman mystisiä olentoja, etten mä ihan aina (ikinä) pysy mukana siinä mitä niiden päässä oikein liikkuu. Jos joku sanoo et äitiys on vaikeeta, on hän oikeassa. Se on ihan stnan vaikeeta, sillä siinä on niin monta jujua ja jippoa, kera miljoonien yllätysten.

Veli ja sen veli.


Meidän poikien bravuuri on ehdottomasti käyttäytyminen. Käyttäytyminen toisiaan ja muita, ihan kaikkia kohtaan. Miten se voi muuttua niin nopeasti? Meidän molemmat ovat kuin Herran enkeleitä. Kiitokset ja anteeksipyynnöt tulevat ihan sujahdellen käsipäivää sanoen, lupa pyydetään ihan kaikkeen, ja ikinä ei sanota rumasti. PAITSI jos se rakas veli on siinä vieressä. Eli ihan vain suunnilleen 90% koko ajasta.

Miksi lapsi muuttuu kuin salama kirkkaalta taivaalta kun se oma sisarus astuu huoneeseen? Onko se kateus? Jos niin mistä? Meillä tasavertaisuus on ehdottoman tärkeää ihan kaikkien kesken.
Onko se rakkaus? Sille tutulle ja turvalliselle onkin niin helppoa (ja turvallista) purkaa sitä mieltä? 
"Se on sun veli, nyt ja aina vaikka mitä tekis."

Ennen pikkuveljeä ne oltiin me vanhemmat, mutta veljen synnyttyä, tai ei, veljen kasvettua taaperoksi on hän saanut sen koko komeuden, ja tietenkin vastavuoroisesti pieni antaa takaisin isommalle, ottaahan hän mallia tietenkin veljestään, missä tahansa.

Mä olen myös huomannut, että jos poikien kanssa on yksi aikuinen, menee kaikki paljon helpommin ja pienimmillä taisteluilla. Jos me lähdetään jonnekin kaikki neljä, on se yleensä ihan jäätävää tasapainoilua, välipalojen syöntiä ja merkkien lukemista, että säästytään sodilta. Mistä sekin johtuu? Siinä on useampi tuttu ja turvallinen, luotettava aikuinen, joten lapsi uskaltaa käyttäytyä kuin idiootti? Hiffaako ne sen, että jos ollaan kolmestaan liikenteessä, on oikeasti toteltava ja kuunneltava ihan ykkösellä? Koska yksi aikuinen ei välttämättä ehdi pelastaa pinteestä molempia heti?

Pojat ovat vielä pieniä, joten uskon ja toivon tämän kuuluvan vain tähän kehitysvaiheeseen, ja nielen kiukun kiltisti kymmeneen laskien, mutta kyllä se välillä syö naista, (ja miestä) kun sä oot suunnitellut koko perheelle upeen päivän, ja se alkaa sillä et kolmevuotias vetää kaksvuotiasta turpaan. Jo autossa kotipihalla.

Meillä on syksyllä päiväkotikuvioihin tulossa suuria muutoksia, sillä pojat vaihtavat ryhmää. Heidät laitetaan syyskuusta lähtien samaan ryhmään. Mua jännittää tuo kuvio ihan todella paljon, mutta toisaalta mä jo odotankin sitä aikalailla. Vili on ollut tähän saakka alle kolmevuotiaiden vuorohoitoryhmässä ja Luka taas yli kolmevuotiaiden vastaavassa jengissä. Nyt pojat menevät päiväryhmään, jossa Vili tulee olemaan pieni muihin verrattuna, mutta onhan hänellä se oma veli sitten siellä tukena ja turvana. Eniten tässä mietityttää se, miten tämä vaikuttaa meidän kotielämään. Vähentyykö taistelut, vai koveneeko taso?

Kuullostaako tutulta? Tappeleeko teidän sisarukset keskenään? Mitkä ois sun vinkit tai  tarinat aiheesta?

Vili 2v. ja Luka 3.5v.

Ida

2 kommenttia:

Henna Kokkala kirjoitti...

Oi liian tutulta!�� Välillä ollaan bestiksiä ja toisessa hetkessä purevat toisiaan. Kauppareissut on välillä yks selviytymisviidakko, kun molemmat vanhemmat on mukana.

Ida // Mutsi ja Murupullat kirjoitti...

Just noin! Mut mä uskon ja todellakin toivon et tä vaan kuuluu tähän. Tän on PAKKO olla joku väistämätön etappi kasvussa, tai jotain todella tärkeetä. 😂😅