Kaksplus.fi

11.4.2017

Oman elämäni kakkonen.

Mulla oli tuossa yksi päivä (kolme päivää) sellainen todella inhottava olo. Sellainen riittämätön, turha ja huono. Kaikenkaikkiaan masentava. Enkä oikeastaan edes tarkkaan tiedä minkä vuoksi. Varmaankin joku sattumuksien summa pieneen aikaan, tai jotain yhtä kliseistä kuraa. Sanoin sen jo ääneenkin snapchatissa, ja ihmetyksekseni sain valtavan määrän vastauksia, joissa oli kaikissa lähes sama sanoma. -I FEEL YOU!




Tiedättekö te sellaisen olon, jossa koet olevasi oman elämäsi ikuinen kakkonen? Oot ihan hyvä ja kiva monessa asiassa, muttet oikeastaan paras missään?
Aina joku muu on parempi, fiksumpi, kauniimpi tai muuten vaan ylivoimaisempi?
Joku muu saa aina sen duunin, kämpän, miehen. Ihan minkä vaan, vaikka sä yritit ja yrität ihan hirveesti olla paras. Muttei mikään riitä. Hymyilet ja jatkat, vaikka oikeesti katsot ylöspäin ettei kyyneleet vaan valuis niin että joku näkee. Ja mietit pääsi puhki, että minkä siinä nyt meni vinoon, ja mitä tein tai sanoin väärin?
Ehkä ensikerralla yritän vähemmän? Tai sittenkin hymyilen enemmän? Ehkä en yritä ollenkaan, etten taas pahoita mieltäni?



Mun oman elämäni kakkonen lähtee selkeesti jo mun lapsuudesta, jossa mä oon vähän niinkuin tottunut olemaan se toinen. Mulla on maailman rakkain isosisko, jolla on maailman uskomattomin voitontahto, ja kilpailuvietti. (Josta syystä hän asuu nykyään Dubaissa, omaa lajiaan valmentamalla itsensä elättäen! Ei huono.)
Itsehän olen laiska ja mukavuudenhaluinen nautiskelija, joten se rooli vaan valui mulle jo ihan pienenä tyttönä. Eikä se mua ikinä ole haitannut. En mä ole koskaan kaivannut palkintoja, näkyvyyttä tai sen suurempaa huomiota. Paitsi ehkä nyt. Pikkuhiljaa. Mä olen  aina ollut se pullukka sisko, huonompi koulussa ja mun kaverit halus oikeastaan mieluummin kaveerata mun siskon kanssa. Mutta nyt, pikkuhiljaa mullekin on tullut sellainen fiilis, että hei. Mäkin haluan näkyä! Voisiko se myös olla tuo minun itsetuntoni, joka ei koskaan ole ollut hyvä, tän huikeen perheeni ansiosta sekin alkaa jo näin alta kolmekymppisenä olla ihan ok. Koulussa on sanottu rumasti, ja poikaystävät oli mitä oli. Mutta nyt, mulla on ihana perhe, jonka ansiosta mä nään ihan vain itseni peilissä, enkä läskiä ja rumaa mursua. Mies joka sanoo mua kauniiksi, ilman että mulla on meikkikerrosta ja litistäviä farkkuja. Pojat, joiden mielestä mä olen maailman paras kokki, laulaja, autokuski ja nukkumaanlaittaja, suihkuttajasta puhumattakaan. Mulla on myös maailman kaunein "Elsa-tukka" ja ihana mekko. Osaan myös hirveän hyvin nenäsuukot ja superhalit. Ei huonoja meriittejä, eihän?





Ja mulla on ihan uskomattoman kamala ikävä mun siskoa. Jos joku ihminen voi olla samalla niin erilainen kuin minä, mutta samalla niin täysin samanlainen kuin minä, se on E. Ei ole ketään toista Jussin lisäksi, kelle mä uskoisin mun pojat, jos jotain kamalaa joskus kävisi, muttei ole myöskään ketään muuta kenen puolesta mä pelkäisin niin paljon. Onhan hän kaukana, ihan liian kaukana.

Mä oon nyt viikon korjattu, kuukauden  ajan ihan kamalasti yrittänyt miettiä jotain asiaa, jossa mä olisin paras. Eikä sitä vaan tule. Mä olen hyvä monessa asiassa, mutten missään korvaamaton. Jos keksin jonkun, löydän aina jotain mikä kumoaa asian. Eikä sais verrata, mä tuedän. Mä jos joku inhoan sitä äitien raivostuttavaa tapaa vertailla lasten kehitystä ja osaamista. Minkätakia mä sitten vertaan itseäni jatkuvasti muihin?

Onneksi nämä synkistelyt ja epävarmuudet on niin ohimeneviä, että välillä itseäkin naurattaa. Mutta, jos unien saldo on 2h, ja edessä on duuniputki, ei aina jaksa nauraa.
Ja kyllä, kyllä mä koen olevani just se paras äiti pojille mikä vaan voi olla. Mutta onko se itsekästä ajatella, ettei ihan sekään aina vaan riitä?

Ida

3 kommenttia:

Tiina Kivimäki kirjoitti...

Sä oot ilmiöimäinen kakkutaikuri! Mun silmissä paras <3

Anonyymi kirjoitti...

Tiedätkös Ida oothan sä täysin korvaamaton sun äidille. Kukaan ei voi paikata sun paikkaa sun äidin sydämmessä ihan niin kuin sun lapset sun sydämmessä.. mikään ei korvaa niitä! Ja mitä lapsuuteen tulee.. Musta sä olit tajuttoman kaunis sisältä ja ulkoa!

Lindiz kirjoitti...

Voisin kommentoida tähän tooodella pitkästi.. mutt totean tälleen puol kolmen aikaan yöllä vaan lyhyesti: I feel you. <3