Kaksplus.fi

22. lokakuuta 2015

Äidiltä toiselle äidille.

Mä oon jo pitkään miettinyt, että kirjoitanko vai en arasta aiheesta äiti toiselle äidille. Mutta sitten mä ajattelin, että miksen kirjottais?  Kerta nä asiat on jääny niin palavasti mun mieleen.



Aloitetaan siis keväästä 2013, jolloin tulin raskaaksi ja odotin Lukaa.
Tuli se päivä, ensimmäinen ultra. Siihen saakka oltiin vapistu kuin haavanlehdet, että meneekö tälläkertaa kaikki hyvin.
Ja kaikki oli hyvin! Se tunne ja fiilis kun tuhat kiloa tippuu sun harteilta ja olet vain niin onnellinen ettet malta odottaa että pääset kertomaan kaikille.
"Hei onnee, oliks vahinko?"
Ja kun sun tekis mieli vaan hakata päätä seinään ja kuristaa se eukko, mut vastaat vaan et kiitos.




Sitten kaikki meneekin taas ihan tosi kivasti, kunnes alkaa ihan kummalliset kivut, jotka osoittautuivatkin supistuskivuiksi. Enhän minä voinut ensikertalaisena tietää minkälainen on supistus.
Ja lääkäri onkin sitten sitä mieltä et nyt olisikin  parempi maata kotona, tai vaihtoehtoisesti sairaalassa.
"Se on vaan laiska eikä jaksa käydä töissä."
Aivan. (Koska kaikki haluavat maata raskausviikosta 26 himassa.)
Niinhän se meni. Luojan kiitos mulla on pikkuisen parempi pomo joka ihan ymmärsi asian.




Sitten maattiinkin niin hienosti, että bebe pysyi kyydissä vähän turhankin hyvin, ja raskaus meni sen toistaviikkoa "yli".
Mentiin sairaalaan, ja  jäätiin sinne sitten odottamaan.
Ja odottamaan. Mut ei mitään. Oksitosiinia mut ei mitään muutoksia.
Vähän lisää oksitosiinia.. Ja sitten kevyen 53 tunnin jälkeen lähdettiinkin hätäsektioon.
Muistan sen vieläkin niin elävästi, miten huone täyttyi ihmisistä, ilokaasu vaihtui lennossa nukutuslääkeeseen ja ihmiset alkoivat luetella nimiään.
Seuraavaksi muistankin miten avasin silmät heräämössä, ja ensimmäisenä ajattelin että kuolikohan hän.
Huoneessa oli aivan hiljaista, ja Jussi istui siinä vieressä.
Kunnes kätilö huomasi että oon hereillä ja onnitteli samantien.
Hetken päästä sieltä rullattiinkin pieni käärö, joka oli ollut muutaman tunnin happikaapissa ottamassa vain vähän tukea elämänsä alkumetreille.





Myöhemmin kun tuli synnytyksistä puhe.. En minä siitä synnyttämisestä mitään tiedä, kerta en ole edes synnyttänyt.
Aivan, mun esikoisen synnytyksenkesto oli 53h, joista 3minuuttia hätäsektiota, ja sä sanot et mä en ole synnyttänyt. Totta.
Koska en ole revennyt leuasta takaraivoon?


Sitten päästään kotiin ja alkaa se kauan odotettu vauva-arki.
Kunnes käy ilmi ettet sä imetä sun vauvaa. Mikä järkyttävä vääryys.
Koska korvike nyt ainakin on saatanasta ja imetys nyt vaan on ihan äidin oman tahdon asia.
Mutta kun ei se vaan aina ole. Ja jos et tiedä taustoja, anna olla. Kaikille ei vaan nouse se maito ku humpsista vaan ja suihkua ympäri asuntoa.
Ja jos pitää olla ok, että osa äideistä imettää monta vuotta lastaan, pitäisi se myös heille olla ihan ok, että kaikki eivät ehkä halua tehdä sitä lainkaan.
Mun tapauksessa ei nyt ollut siitä kiinni, mutta kuitenkin.




Ja se vauva-arki.
"Ethän sinä tiedä oikeasta vauva-arjesta yhtikäs mitään, odotas vaan se on vielä edessä..."
Koska lapsellani ei ollut koliikkia, refluksia tai ihan mitä vaan erityistä, (joka rasittaa vanhempia henkisesti todella paljon,) en tiedä vauva-arjesta mitään.
Totta. Meidän Luka onkin koiranpentu.


Muistan vieläkin, kun soitin mehiläiseen että tällä on nyt varmaan korvatulehdus.  Lääkäri kysyi että miksi näin epäilen? Kerroin että tämä vauva itkee. Hän nauroi minulle puhelimessa,  "Hei, vauvat nyt vaan itkee."
No ei tämä vauva. Mentiin näytille ja molemmissa korvissa oli märkivät tulehdukset.


"Miten sä sitä nyt jo istutat? Varo vaan tai tulee tuolla seisottamisella väärät sääret."
Totta, koska kaikki lapset kasvavat ja kehittyvät samalla kaavalla.




Ja kun turvakaukalosta siirrytään seuraavaan, ei siitä kannata edes keskustella kenenkään kanssa. Koska se istuin on kuitenkin väärää merkkiä,  kasvot on väärään suuntaan ja koko idea on muutenkin ihan vaan täysin väärä.




Ja sitten tuli Lukan 1vuotisjuhlat, ja ilmoitimme odottavamme pikkusisarusta. ❤ ihanaa ihanaa ihanaa ja onnea.





Kunnes. On muuten sitten todella huono ikäero, oliko vahinko vai miksi näin äkkiä? Tulee olemaan sitten ihan sairaan rankkaa. Luka on varmasti ihan yltiömustasukkainen kun näin nopeasti tulee toinen. On muuten epäreilua viedä näin aikaisin esikoisen paikka ainoana lapsena.
Hei, kiitti tsempeistä.
(Oli niitä oikeasti hyviä juttuja paljon enemmän, mutta nämä jäi parhaiten mieleen.)

Raskaus oli aivan ihanaa, nautin jokahetkestä. Voin uskomattoman hyvin ja mulla oli oikeasti todella kivaa olla raskaana. Ehdin käydä töissäkin kääntymässä, ja tälläkertaa en edes ollut niin 'laiska' että olisin jäänyt sairaslomalle ennen äitiyslomaa.
Mutta sekin on väärin, koska se saattaa ärsyttää muita jos sinä voit hyvin. Koska se voi ihan hyvin olla heidän olostaan pois.




Ja sitten tulee taas se yhdeksän kuukautta hartaasti odotettu ja kovin pelätty päivä.
Synttäripäivä.
Meillä se nyt toisenlapsen kohdalla oli omasta halusta elektiivinen sektio synnytyspelon takia. Johtuen siitä edellisestä käynnistä.
Kaikki meni todella hyvin.
Mulla oli kokoajan ihanan turvallinen ja hyvä olo.
Sain ihan älyttömän hyvää hoitoa, tiesin kokoajan kuka tekee, mitä tekee ja miksi tekee. Jussi sai olla paikalla ja pitää mua kädestä kokoajan. Ja mikä tärkeintä,  sain olla hereillä ja sain vauvan heti syliini.
Se oli aivan täydellistä.
Tottakai leikkaus on aina leikkaus ja haava kovin suuri ja pirun kipeä.
Mutta ei, olin itsekäs. Koska vauvan on mukavin tulla sieltä mistä luonto sen on tarkoittanutkin tulevan.
Ja tuhlasin vielä veronmaksajien rahoja,  koska nuo leikkaukset on niin älyttömän kalliita.
Aivan. Ihan totta. Koska se olisi ollut sille vauvalle parempi, että äiti ei olisi pystynyt raskauden aikana nukkumaan, syömään tai nauttimaan elämästä koska pelkää sitä synnytystä niin kovin.
Mä jopa meinasin et sanon kaikille et lääkäri suositteli leikkausta, mutta moni minut tuntien voi kertoa, että olen melko huono valehtelemaan.






Sitten taas se imetys. No mulla meni paljon paremmin ja sainkin imetettyä sen kolme kuukautta, mikä oli mulle ihan tosi iso juttu.
Mutta ei, koska täysimetys.




Ristiäiset!
Me oltiin niin julmia,  et riistettiin pienen pojan oma juhlapäivä, ja mentiin samalla naimisiin.
Miten itsekästä.






Vellit ja soseet.
Jos pidät ruuanlaitosta,  ja haluat (ja tykkäät ja oot käyny ihan kouluakin sitä varten,) tehdä ne ruuat itse.
Se on väärin. Koska aina joku voi pahoittaa mielensä, että eikö kelpaa kaupan,  oletko parempi ihminen?
Totta. Jos mä koen että osaan keittää ja soseuttaa sen bataatin, koen todellakin olevani parempi ihminen.




Me ulkoillaan lähes päivittäin, käydään kerhoissa ja touhutaan poikien kanssa tosi paljon.
Koska me kaikki tykätään siitä. Me saadaan enemmän energiaa päivään, jos aloitetaan se puistossa. Mä en ole sellainen ihminen, joka kokisi et lapset ois este tehdä jotain.
Ne nyt vaan kuuluu mun elämään ja tulee todellakin mun mukana minne ikinä menenkin.
Mä en kaipaa päivittäin kolmea tuntia omaa aikaa kun mies tulee töistä.
Mulle riittää se, että saan sillointällöin tehdä ihan omia juttuja,  vaikka niitä kakkuhommia, tai kirjoittaa blogia. Se on mun tapa nollata aivot kakkavaipoista ja tuttipulloista ku teen jotain mihin mun pitää keskittyä ihan täysillä.
Jotkut tarvitsee sen salin, kirjan, sängyn tms.
Tä on mun juttu.
Mut sekin on väärin, koska tästäkin voi pahoittaa mielensä, jos ei itse ole sellainen ihminen joka haluaisi mennä sinne leikkipuistoon lasten kanssa vaikka sataisi vettä. Mut se on ihan fine.
Ja kaikilla ei ole sitä miestä siellä kotona apuna. Totta sekin. Mutta ei se nyt mun vikani ole.





Ja sitten on se sokeri.
Se on tosi hyvä, ja ihan jees juttu jos sä oot sitä mieltä että alle kouluikäisille ei kuulu antaa karamellia. Koska ne eivät sitä osaa pyytää, eivätkä todellakaan tarvitse.
Mutta jos mä olen sitä mieltä että mielummin opetan mun pojille kohtuullisuutta, täyden kieltämisen sijasta. Pitäisi senkin olla ihan ok, kun ei muakaan haittaa se, ettei sun lapsi saa sitä muumitikkaria, minkä mun  kaksivuotias voi sillointällöin saadakin.
Ei me nyt tuolle vartavasten karkkia osteta, mutta jos kahvipöydässä on keksiä, kyllä hänkin sellaisen saa.
Ja viikonloppuisin, kun on vanhemmillakin "karkkipäivä" saa Luka poppareita, valita pari nannaa pussista, tai syödä jäätelöä. Se voi ihan hyvin olla myös kupillinen vesimelonia tai rasia rusinoita.
Mutta hyi. Annat lapselle sokeria ja lisäaineita. Pilalle menee lapsiraukka.



Mietin, että olisko se parempi päivittää omille facebook-sivuillekin vaan niistä huonoista hetkistä,  niin kenellekään ei tulis huono mieli, kun vois ajatella et hei jes noikaan ei oo nukkunut kolmeen viikkoon? 
Tuon lapsella on kurahaalari väärinpäin ja saappaat väärissä jaloissa. Jes! Ja kappas, noiden lapsi huutaa myös Prisman kassajonossa, ja kuvasta päätellen mutsi ei oo käyny suihkussa eikä meikannu. Jes!
Ehkä.
Mutta en mä oikeasti halua. Mä olen ihan uskomattoman ylpeä ja onnellinen mun kauniista lapsista, ja haluan sen myös näyttää.
Mä olen myös aika ylpeä itsestäni, joka sitten taitaa näkyä itsekkyytenä ulospäin.
Pahoittelut tästä.
Mun mielestä on ihan todella kivaa kertoa miten kivaa meillä on. Meidän arki on oikeasti tosi mukavaa.
Tän tekstini kirjoittaminen oli ikävää, koska on kurja muistella vaan niitä ikäviä asioita.





Näitä olis vielä lisääkin. Mut tässä nyt on osa, mitkä mulla on jäänyt kummittelemaan. Mä uskon et en todellakaan ole ainut. Naiset on aika häijyjä, kun sille päälle sattuvat.
Itse lupaan olla tarkempi mitä, ja miten toiselle äidille päätäni auon. Koska koskaan ei oikeasti tiedä.
Tai tottakai mä voin mun parhaalle ystävälle sanoa että ootko sä nyt ihan tosissas.
Josta tuli vielä mieleeni mun hirmu hyvä ystävä, jonka lapsi itki todella paljon vauvana. Ilmeisesti mahavaivoja, ehkä koliikkia. Kukaan ei tiedä.
Hän sai kuulla, että hänen kampaajansa oli jutellut muille asiakkaille, että ihan sen äidin oma vika, kun joi niin paljon Coca-Colaa raskaana ollessaan.
Että ihanko totta?  Tipuin melkein tuolilta kun hän mulle tuosta noin vuosi sitten soitti.
Naiset!?


Olis kiva kuulla mikä sulla on ollut se jonkun toisen äidin tekemä / sanoma asia mikä on jäänyt harmittamaan?
Ja pakko vielä sanoa, että ihan miljoona kertaa enemmän olen siis saanut positiivisia kommentteja näistäkin asioista, mutta ne on ne huonot jotka satuttaa, ja mitkä yleensä jää mieleen.


Ida//Mutsi ja Murupullat

11 kommenttia:

  1. Voin allekirjoittaa aika monta juttua tästä postauksesta, mutta ihan päällimmäisenä jäi mieleen tuo sektio. Se, että N:n synnytys päättyi kiirelliseen sektioon, oli ihan valtavan iso pettymys. Sen oman pettymyksen ja harmituksen päälle tuli kaikki ne kommentit "sä pystytki istuu synnytyksen jälkeen, toisin kuin mä", "no normaalin synnytyksen jälkeen xxx, mutta en mä ton sektion jälkeen tiedä", "se ponnistusvaihe se pahin onkin" jne. Ei ne kaikki, ehkei yksikään, ollut pahalla tarkoitettuja, mutta pahoitti kyllä mieltä niin, että tasan tarkkaan muistan näin neljän vuoden jälkeenkin ketä sanoi ja mitä. Oli sellainen fiilis että en oo vissiin synnyttänyt lainkaan toisten mielestä, vaikka siellä synnärillä tuli vietettyä joku 15 h ennen kuin sinne saliin kärrättiin.

    Myönnän kyllä itsekin joskus arvostelevani muita, mutta olen yrittänyt tsempata asian suhteen ja yritän opetella huomioimaan että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta. Mutta eihän se aina onnistu ja ehkäpä sitä on itsekin joskus jollekin möläyttänyt jotain... toivottavasti ei kovin pahasti.

    Mä kyllä nostan hattua kahden alle kaksveen äidille, joka jaksaa puistoilla ja touhuta noin paljon. En tiedä jaksaisko itse! Ja ihan 101% positiivinen asia/kommentti tää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kurjaa että sinäkin oot saanu kuulla noita ikäviä kommentteja sektiosta.
      Ku aina se ei ole tosiaan oma valinta, ja se voi jäädä tosi kovasti harmittamaan.

      Poista
  2. Sä oot Ida niin ihana äiti pojille! <3 Kunpa saisi itse sitä energiaa lähteä ovesta liikkeelle heti aamupalan jälkeen. Mutta tiedätkin meidän tilanteen, niin jotenkin tuntuu kotiin piiloutuminen helpommalta tällä hetkellä.
    Ihanaa kun on äiti, kuten sinä! Omaat terveen maalaisjärjen lastesi kanssa, mitä harvoin enää on ihmisillä vaan kaikki tekemiset perustellaan jonkun tutkimustulosten tai muun vastaavan kautta. Terv. Äiti joka tuijottaa tyttöjen kanssa Titi nallea näin sadepäivän ratoksi, koska ei nyt vaan muuta jaksa. :)
    Isot halit pojille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halit takaisin sinne, ja hei. Mä makaan tällä hetkellä kahden pienen nukkuvan pojan välissä, ja kuulen kun se kattoa hipova tiskivuori huutaa mua, koira haluais lenkille ja lattiat pitäis pestä. Mutta mä ehdin myöhemminkin. (säälin vähän koiraa)

      Poista
  3. Mulla tuli tästä postauksesta mieleen yks asia, joka on jäänyt kalvamaan mun mieltä. Olin yhdellä nettipalstalla nimettömänä ja kasvottomana, niinku kaikki muutkin. Muiden keskustelijoiden iät tiedettiin; kaikki paitsi minä oli yli 20. Olin 19 ja ehdottomasti siis liian nuori äidiksi. Mun parisuhde oli vakaa, meistä tuntu oikeelta alkaa yrittää kolmatta meidän kahden lisäks ja se oli mun ja miehen mielestä paras ajatus ikinä.

    Yhden keskustelijan mielestä kuitenkin mun olisi pitänyt lopettaa _kaikki_ hauskanpito vauvaa yrittäessä, mutta enhän mä voi koska oon niin nuori ja naiivi. Hänen mielestään oli vääryyttä, että tein negatiivisen testin ennen kun lähdin muutamalla kavereiden kanssa. Tai se, että poltin satunnaisesti. Myöhemmin, ehkä vuosi yrittämisen jälkeen multa kyseltiin joko on tärpännyt: ei ollut, koska mulla oli kilpirauhasen vajaatoiminta, eikä lääkitystä oltu vielä saatu kohdilleen. Tämähän oli tietysti mun omaa syytä, koska satuin muutaman kerran juomaan terassilla muutamat.

    Ihmiset on niin hirveitä. Arvostelevat, vaikkei tiedä asioiden toista laitaa. Nyt, kahta ja puolta vuotta myöhemmin saan pidellä mun omaa kolme ja puolikuista poikaa sylissä, eikä mua hetkauta jos oon jonkun mielestä paska mutsi. Tiiän ite olevani paras äiti Joonalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi yök. Vau-palsta ilman "kasvoja" on kaikkein katalin paikka. :(
      Facebookissa sentään ollaan omalla nimellä, jonka takana (pitäis) pystyä seisomaan.

      Ihana kuulla että vihdoin sait kuitenkin sen oman rakkaan pienen, vaikka tuollainen kakara oletkin. ;)

      Poista
  4. Upeasti kirjoitit, veit ihan sanat suusta. ❤️

    VastaaPoista
  5. Ida, upea ja ihana kirjotus! Ja niin totta, valitettavasti... :/ :) mä en voi käsittää mitä toisten takapuolta aina niin kutittaa miten lapset kasvatetaan, keskittyisivät vain niihin omiin lapsiin. Ja yleensä mun lähipiirissä ne parhaat neuvojat ovat lapsettomia ;) mulla on jääny palavasti mieleen se kun Elvira oli hieman reilu vudoen ikäinen eikä kävellyt. Kuulin kautta rantain (koska mitään ei tietenkään voi kasvotusten kysyä tai sanoa...) että se on MUN vika kun hää ei kävele. Me ei kuulemma tarpeeksi harjotella sitä...jeps, näinhän se on! Kyllähän se lapsi kävelee vuoden ikäsenä jos vaan tarpeeksi harjottelee ;) arvaa vaan tekiskö mieli sanoa vähän takasin kun sanojan oma lapsi 1 v 4 kk eikä kävele...mutta yritän olla kiltti ja kypsempi :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just. Onpas ikävää. :/
      Mitta tosiaan, yritetään kaikki olla niitä "isompia ihmisiä" näissä tilanteissa. Se on ihan kamalan vaikeeta välillä. Mit ihan varmasti sen arvoista. <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. ❤